Bloody Mary

Lasse Lindqvist

Lopulta meidät tuhotaan, tuhotaan sisältä, ja kaikista kauheinta on, että olemme täysin vapaaehtoisesti lähteneet valitsemallemme tielle. Monta väärää valintaa, jotka kaikki ovat tuntuneet oikeilta monien vuosien ajan, sillä meidän kaltaisemme ovat loppumattoman optimistisia, sitkeitä, unelmoijia ja satumaailmassa eläjiä. Kuitenkin meidät tuhotaan, sitkeydeltämme katkaistaan niskat nurin – ennemmin tai myöhemmin.

Meille maailma on suuri leikkikenttä, emmekä pääse lapsuuttamme ja nuoruuttamme karkuun, vaan mielikuvissamme palaamme niihin jatkuvasti uudestaan, vaikka istuisimme vain tietokoneen ääressä sanoin muodostamassa tuota menetettyä paratiisia takaisin.

Joona puristi pientä kiveä kättään vasten. Kivi oli teräväreunainen, harmaanmusta ja kylmä. Joonaa sattui, mutta hän halusi tuntea jotain, edes kipua, ennen kuin heittäisi kiven lampeen. Hän voisi yrittää heittää leipiä, kuten joskus saman lammen rannalla pikkupoikana. Tämän lammen rannalla, juuri samalla paikalla, hän oli saanut ensisuudelmansa. Samalla paikalla hän oli saanut myös ensimmäistä kertaa kunnolla turpiinsa.

Hän ei heittänyt leipiä, koska pelkäsi epäonnistuvansa siinäkin. Joona oli vakaasti päättänyt, että tämän päivän aikana hän hautaisi kirjalliset haaveensa, joihin oli sokeasti uskonut useamman vuoden. Nuo haaveet olivat antaneet hänelle lohtua ja voimaa jaksaa elämän rutiininomaista tavallisuutta. Luoja, miten hän vihasikin läpeensä keskiluokkaista kotiaan, jossa hänen vanhempansa näyttelivät keskiluokkaista onnea keskinkertaisella menestyksellä. Onneksi hänen ei ollut tarvinnut enää muutamaan vuoteen asua äidin ja isän kanssa, vaan hän oli yksin voinut vetäytyä niin sanotusta tavallisesta maailmasta kirjapinojensa keskelle.

Joona laittoi kiven farkkujensa taskuun. Tämän kiven hän päätti muistaa, kiven, josta kivulias muutos alkaisi. Ehkä kivi toisi onnea. Tavalliseen työelämään – varsinkaan toimistotyöhön tai niin kutsuttuihin miesten töihin – Joona ei osannut itseään kuvitella, mutta ehkä musiikki, teatteri tai jokin muu taiteenlaji voisi olla häntä varten.

Nyrkki täyteen pikkukiviä, niin Joona päätti, eikä tiennyt itsekään, mitä järkeä kivien keräämisessä oli. Hän tunsi hengenheimolaisuutta Erlend Loe:n Supernaiivi-romaanin päähenkilöön, joka lopetti yliopisto-opintonsa ja alkoi heitellä palloa seinään vain aikaa tappaakseen.

Joona keräsi samankokoisia pikkukiviä kuin se, jota oli juuri pitänyt kädessään. Nämä kivet olivat kuitenkin tusinakiviä, muodoiltaan tavallisempia ja vähäpätöisempiä.

Yhdessä rykelmässä Joona heitti nyrkillisen kiviä lampeen. Vaikeasti määriteltävä ääni tuotti hänelle mielihyvää. Ääni syntyi siitä, kun kivet tavoittivat lammen, mutta eivät särkeneet veden pintaa yhtä aikaa, vaan osittain eri aikaan. Voisiko hän heittää kivet joskus siten, että ne tavoittaisivat veden pinnan täsmälleen samaan aikaan? 

Puut huojuivat kesäkuun lempeässä tuulessa. Koivussa oli jo melkein täysi lehti. Haikeana Joona katsoi ympärilleen, luontoa, jonka olisi pitänyt juhlia hänen kanssaan, koska tänä kesänä hänestä olisi pitänyt tulla kirjailija. Viimeinen deadline kirjailijaksi tulemiselle oli ollut tänä kesänä, ja kun hän ei ollut onnistunut, oli järkevintä luopua koko haaveesta. 

Uskomaton määrä työtä hukkaan, vuosien työ ilman palkkaa, ilman mitään muuta korvausta kuin kirjoittamisen tuottama nautinto ja henkinen pääoma. Joona oli jo pitkästi päälle 29-vuotias, liian vanha esikoiskirjailijaksi. Menestyvän esikoiskirjailijan pitäisi olla reilusti alle 30-vuotias. Nuoruus myy, seksi myy, Joona tuhahti mielessään. 30-vuotissynttärit lähestyivät, eivätkä kustantamot olleet näyttäneet edes varovaista vihreää valoa hänen kirjallisille hankkeilleen.

WSOY, Tammi, Like, Gummerus, Sammakko… – joka paikasta hän oli saanut hylkäyskirjeen. Hänen arvonsa kirjoittajana oli mitätöity, hänen tekstiensä kirjallinen laatu oli saatettu häpeään asiantuntijoiden toimesta. Kirjoittaminen ja kirjallisuus olivat jo vuosia olleet Joonan parhaimmat ystävät, kuin rakastetut, ja nyt hän oli luopumassa niistä, jotta voisi valita itselleen uuden elämän. Entinen Joona kuolisi pian, uusi Joona astuisi tilalle.

Joku voisi sanoa, ettei kirjoittamista kannattaisi lopettaa, ettei haavettaan pitäisi haudata helpolla, ja että Joona oli kuitenkin yhä nuori. Haave voisi toteutua, sen Joona tiesi, mutta hän tiesi myös, ettei voisi rikkoa itselleen tekemäänsä lupausta, jonka mukaan fiktiivisten kertomusten kirjoittaminen oli lopetettava. Tämä päätös pitäisi, hän oli siitä varma.

Sorsat tepastelivat lammen rannalla. Joona olisi halunnut heittää niille jotain syötävää, ja vielä enemmän hän olisi halunnut olla yksi sorsista, joilla ei näyttänyt olevan kiire minnekään, eikä luultavasti kunnianhimoa tulla miksikään suuremmaksi ja merkittävämmäksi kuin oli tarpeen.

Kauniissa kesäpäivässä seisominen ahdistuneissa ajatuksissa oli jotenkin typerää, joten Joona yritti ajatella positiivisia puolia, kuinka hän vielä joku päivä hymyilisi ja muistaisi tämän siirtymävaiheen. Kesäkuun kolmastoista. Kolmetoista oli aina ollut hänen onnennumeronsa, ja siksi hän uskoi selviävänsä päivästä, josta oli tehnyt itselleen niin tärkeän siirtymän vanhasta elämästä uuteen.

Joona kaivoi repustaan WSOY:n kielteisen vastauksen, joka oli rypistynyt lähes lukukelvottomaksi. Tämä oli tässä, sota oli ohi. Ehkä tässä kaikessa oli jotain kaunista, ehkä tämä suru oli sittenkin iloa.

Reppu oli täynnä hylkäyskirjeitä, ja niiden joukkoon Joona pudotti WSOY:n paperin, mutta huomasi sitten kirjeiden joukossa muutakin valkoista. Joona kaivoi esille valkoisen kynttilän, jota katsoi halveksien. Hänellä oli ollut tapana juoda malja kynttilänvalossa jokaisen valmistuneen kaunokirjallisen tekstinsä kunniaksi. Kynttilänvalossa juotu malja oli merkinnyt hänelle siirtymistä edellisestä tekstistä seuraavaan, ja koska Joona oli päättänyt lopettaa fiktion kirjoittamisen, hän voisi yhtä hyvin heittää viimeisen kynttilänsä pois.

Hän pudotti kynttilän takaisin reppuunsa. 

Ohi kirkon, ohi ankean näköisten modernien kerrostalojen, jotka auringossa näyttivät jopa tavallista siedettävämmiltä. Joona käveli ja puristi onnenkiveään kättään vasten. Paidattomat pikkupojat juoksivat sortseissaan kilpaa asfaltilla, hermostunut nainen lastenvaunuineen oli törmätä Joonaan, taksi kuljetti puliukkoa paikalliseen baariin heti lähiökuppilan aukeamisaikana. Joona ei tiennyt miksi, mutta hän astui baarin ovesta sisään.

Hän istui yksin nurkkapöydässä ja siemaili oluttaan. Puliukko oli vielä selvin päin, eikä tullut juttelemaan, mikä oli ihan hyvä, sillä Joona oli liian selvä ja ahdistunut puhuakseen kenellekään. Ahdistus velloi rinnassa, tuli ja meni, eikä tunnetilojen äkillinen vaihtelu miellyttänyt Joonaa.

Baariin alkoi virrata väkeä, kaikenikäisiä, eikä paikka vaikuttanut ollenkaan sellaiselta räkälältä kuin hän oli kuvitellut sen olevan. Tämä oli Joonan ensimmäinen käynti tässä lähiökuppilassa, vaikka olihan hän usein kävelyretkillään kulkenut baarin ohi. Vakioporukan hän tunnisti kasvoista. Keski-ikäiset juopot baarin edessä tupakoineen haastamassa riitaa perjantai-iltaisin, joskus sunnuntai-iltaisin ja torstai-iltaisin – oikeastaan ilmassa oli rähinänpoikasta aina, kun Joona sattui kävelemään baarin ohi. Koskaan baarin ohi kulkiessaan hän ei ollut aavistanut, että hänen räkäläksi tuomitsemansa baari oli sisustukseltaan kuin englantilainen olohuone.

Kolmannen kerran Joona tilasi lisää olutta. Tiskillä oli jostain syystä eri nainen kuin aiemmilla kerroilla. – Oletko opiskelija? nainen kysyi. Joona nyökkäsi ja vilautti opiskelijakorttiaan. Tämä on hyvä paikka, täällä saa opiskelija-alennusta. Kaksi nousuhumalaansa hihittelevää nuorta naista sanoivat jotakin naisbaarimikolle. Joona ymmärsi naisten kysyneen, oliko myyjä kysynyt Joonan osoitetta tai puhelinnumeroa. Älkääs nyt, tässähän kohta ihan punastuu, sanoi nainen tiskin takana päätään samalla sivulle kääntäen. Joona tunsi itsensä hyvännäköiseksi mieheksi, sillä mikä muuten saisi naiset sanomaan jotain tuollaista. Ehkä hän voisi lähestyä naisia myöhemmin.

Toinen tiskin kupeessa istuvista naisista oli liian pyöreä, liian humalainen ja liian narisevalla äänellä puhuva, mutta naisen ystävä oli kuppilan kaunein nainen lantiofarkuissaan ja lyhyessä vartalonmyötäisessä paidassaan, joka välillä nousi niin että Joona oli näkevinään naisen navan. Pyörryttävän kaunis, sellainen, jolle Joona ei olisi vielä viisi vuotta sitten uskaltanut puhua sanan sanaa.

Ajatuksissaan Joona haaveili naisesta, katsoi tämän punaista pitkää poninhäntää, joka heilui naisen nauraessa ja pyörittäessä naurun lomassa päätään. Nainen näytti etäisesti tutulta, sellaiselta, jonka Joona olisi voinut nähdä unissaan tai vain ohimennen katujen ihmisvilinässä.

Joona hätkähti kuullessaan äänen vierestään. Keski-ikäinen silmälasipäinen mies naurahti. En kai keskeyttänyt mitään tärkeää, hän kysyi hieman ivallisesti. Et, et, Joona sopersi. Mies nauroi, eikä uskonut Joonaa, vaan alkoi kehua Joonalle lantiofarkkunaisen muotoja. He suunnittelivat menevänsä puhumaan tyttösten kanssa seuraavan tuopin suoman rohkeuden vallassa, kuten silmälasimies ilmaisi. 

Mies alkoi puhua perheestään, minkä jälkeen yhä enemmän humalluttuaan kyseli puolittain sammaltavasti Joonan elämästä. Lisää juomaa haettuaan Joona kertoi, miten hänen tiensä kirjoittajana oli tullut päätökseen. Hän ei uskonut, että mies kiinnostuisi, ja hän myös pelkäsi miehen tuomitsevan luovan kirjoittamisen lähinnä akkojen kotkotukseksi.

Mies näytti hämmentyneeltä, korjasi muodon vuoksi silmälasiensa asentoa ja siemaisi sitten tuopistaan Leffe Blondea. Hän kertoi olevansa kirjoittamisen opettaja ja sanoi voivansa antaa Joonalle mahdollisuuden kasvaa oikeaksi kirjailijaksi. Teen sinusta kirjailijan, poika, mutta se vaatii paljon työtä, hän sanoi ja katsoi Joonaa pitkään pistävällä katseella. Joona otti ison kulauksen hanaolutta ja röyhtäisi. Olen luvannut itselleni, etten enää kirjoita vakavissani. Olen mies, joka pitää lupauksensa. Valitan. Mies alkoi puhua Joonaa ympäri. Hän ihmetteli, miksi Joona ei voisi enää kirjoittaa vain jonkun typerän lupauksensa takia.

Joonaa oli alkamassa ärsyttää miehen asenne. Mies ei antanut Joonan luovuttaa, mutta Joona ei voisi enää palata kirjoittajaksi, koska lupaus oli hänelle muutakin kuin pelkkiä jo syntyessään kuolleita sanoja.

Kuuntele, mitä sanon. Kuuntele tämän kerran, sanoi silmälasipäinen mies. En pakota sinua mihinkään, hän vielä lisäsi lempeämmällä äänenpainolla. Oletko koskaan saanut teksteistäsi palautetta? mies kysyi, ja Joona joutui myöntämään, ettei ollut. Mies kysyi, oliko Joona koskaan opiskellut luovaa kirjoittamista. Joona pudisti päätään. Häntä alkoi hävettää, ettei hän ollut tehnyt vaadittavaa työtä kirjoittamisensa eteen – eihän hän ollut tiennyt koko kirjoittamisen oppiaineesta! Mies selvästi tiesi, mistä puhui, olihan tämä kirjoittamisen opettaja, jolla oli karismaa, kokemusta ja auktoriteettia.

Joona kertoi kirjallisuuden opinnoistaan. Mies sanoi, että kirjallisuuden opinnot antavat valmiuksia lähinnä tekstien tulkitsemiseen, eivätkä niinkään uusien tekstien luomiseen. On tietysti tärkeää tuntea kirjallisuuden kaanon ja lukea paljon hyvää kaunokirjallisuutta – siihen kirjallisuuden opinnot antavat hyvää oppia. Jos haluat oppia kirjoittamaan hyvin, sinun olisi järkevää opiskella sekä kirjoittamista että kirjallisuutta.

Joona haki uuden oluen, tällä kertaa samaa kuin kirjoittamisen opettaja lipitti jo ties kuinka monetta tuopillista. Jotain oli muuttumassa Joonan ajattelussa. Hän mietti ystävänsä Aapon sanoja: kerran olisi rikottava lupaus, jotta osaisi jatkossa olla rikkomatta.

Mies asetteli silmälasejaan. Hän arveli, että Joona polki kirjoittajana paikallaan, eikä tiedostanut niitä tekstiensä kohtia, joita olisi järkevää hioa ja muokata. Palautteen myötä Joona voisi kehittyä, näkisi tekstiensä puutteet ja ymmärtäisi vahvuudet.

Joona olisi halunnut kysyä mieheltä vielä vaikka mitä. Hän tiesi kyllä, että oli erilainen kuin ystävänsä Aapo. Joona ei ollut koskaan pettänyt edes itse itselleen tekemäänsä lupausta. Silti hän halusi nyt flirttailla tuon vaihtoehdon kanssa, vaikka tiesi, että pitäisi lopulta periaatteestaan kiinni. Joona olisi halunnut, että mies olisi saanut kaiken näyttämään siltä, että Joona ei olisi itse asiassa edes rikkonut lupaustaan. Hän ei kuitenkaan ehtinyt sanoa mitään, sillä mies nousi pöydästä yllättäen, katsahti vielä kerran lantiofarkkunaista ja sanoi sitten Joonalle, että olisi aika palata perheen luo.

Mies pysähtyi baarin oven viereen. Hän katsoi Joonaa ja puhui yhä käsillään havainnollistaen: luovutit kirjoittamisen ilman ohjausta. Nyt alat kirjoittaa ohjatusti ja saada teksteistäsi palautetta. Mies huudahti vielä – Ai niin, lähetä joitain tekstejäsi sähköpostiini! Hän toi Joonalle käyntikorttinsa. Voin antaa palautetta ilmaiseksi, ystävänä. Joona ei ehtinyt avata suutaan, kun mies lähti kävelemään poispäin. Tai voisit sä joskus tuopin tai pari tarjota siitä hyvästä, mies vielä tokaisi baarin ovea auki pitäessään ja iski silmää. 

Joona pyöritteli lappua kädessään ja puntaroi miehen sanoja. Hän nosti repustaan valkoisen kynttilän. Tekstin kirjoittamisen jälkeen hän oli unohtanut juoda maljan kynttilänsä valaistuksessa . Sen sijaan hän oli rynnännyt malttamattomana vessan peilin eteen. Mitään ei ollut tapahtunut, vaikka hän oli kynttilä kädessään toistanut oikeita sanoja oikeassa valaistuksessa. Silloin hän oli menettänyt uskonsa kirjoittamisen ja kansantarinoiden voimaan. Hänen viimeinen tarinansa oli liittynyt amerikkalaiseen kansantarinaan.

Peiliin ei ilmestynyt naista ehkä siksi, etten muistanut juoda maljaani heti novellini viimeistelyn jälkeen, Joona ajatteli, mutta tajusi sitten ajatuksensa typeryyden. Tuo viimeinen tarina oli viimeinen oljenkorsi, jonka Joona oli suonut itselleen. Sen ei olisi tarvinnut jäädä viimeiseksi, jos tarina ja sitä seuranneet peilille puhutut sanat olisivat herättäneet jotain henkiin. Hylkäyskirjeiden paino oli jo pitkään painanut Joonan ryhtiä kumaraan, ja vain viimeisen novellin jälkeen tapahtunut ihme olisi voinut antaa hänelle jatkoaikaa kirjoittajana. 

Naiset, se hyvännäköinen lantiofarkkupunapää ja tämän liian humalainen kaveri kysyivät, oliko Joonan pöydässä tilaa. Joona nyökkäsi ja yritti näyttää coolilta. Hän laittoi miehen ojentaman lapun lompakkoonsa ja kynttilän reppuunsa. Sitten hän kysyi, voisiko tarjota kauniille naisille juomat. Ennen kuin kuuli vastausta, Joona lähti kävelemään kohti baaritiskiä ja viittoi etusormellaan naisia seuraamaan. Hän kuuli takaansa naisten puhuvan jotain kynttilästä, mutta oli kuin ei olisi kuullutkaan. Tämä yö olisi ratkaiseva, punakutrinen viettelysten enkeli, joka seuraa perässäni, voisi olla se ratkaiseva muutos käsikirjoituksessa, Joona ehti ajatella matkalla baaritiskille. Hän tunsi olevassa jonkin korkeamman voiman ohjailtavissa oleva sätkynukke ja voivansa luottaa kohtalon johdattavan hänet kirjailijan tielle, jos niin oli tarkoitettu. Päätti Joona mitä tahansa, yllättävät tapahtumat tuntuivat sekoittavan jo valmiita suunnitelmia, ja Joona oli omituisen varma, että tuo kaikki merkitsi jotain.

Miehen antama lappu kuumotti Joonan taskussa. Se oli kuin varasuunnitelma, jota ei olisi pakko ottaa käyttöön.

Takana seurannut lantiofarkkunainen painui lähes kiinni Joonaan ja kuiskasi kujeilevasti hänen korvaansa ”Yllätä mut, käytä luovuutta, sillä siitä tiedän, kannattaako suhun tuhlata aikaa”. Nainen samaan aikaan katsoi haastavalla ilmeellä ja hymyili pikkutyttömäisen somasti, kun Joona kääntyi katsomaan taakseen. Silloin Joona ymmärsi jotain.

Nainen oli hänen luomuksensa, tämä oli hypännyt maailmasta toiseen ja ilmestynyt Joonalle. Joonan oli saatava varmuus, ja sen selvittämiseen hänen tarvitsi antaa kynttilä punapään käteen.

Joona tilasi ensin Leffet itselleen ja lantiofarkkunaisen kaverille, ja sen jälkeen sanoi erityisen matalalla äänellä ”ja yksi Bloody Mary”. Hän olisi halunnut toistaa nimen Bloody Mary useampaan kertaan, mutta ei tehnyt niin, koska halusi kuulla naisen toistelevan nimeä baarin hämyisessä pöydässä, jonka vieressä oli suuri peili. Joonan kirjoittamassa novellissa nainen oli toistellut nimeä peilin ääressä kynttilä oikeassa kädessään ja Bloody Mary drinkki vasemmassaan. Joona ei nähnyt naisen kasvoilta, oliko tämä kauhistunut vai peräti kiihottunut ottaessaan vastaan tarjottua drinkkiä, mutta nainen katsoi häntä aivan eri tavalla kuin aiemmin.

Joona otti kynttilän repustaan ja ojensi sen naisen käteen heti, kun he olivat istuutuneet penkille aivan suuren peilin lähellä. Hän veti molemmat naiset lähelleen ja alkoi hiljaa melkein kuiskaten kertoa tarinaa Bloody Marysta. Naiset näyttivät kauhistuneilta.

Joona silitti lantiofarkkunaisen punaisia hiuksia, asetti tämän peiliä kohden kynttilä ja drinkki käsissään ja käski tämän toistella Bloody Maryn nimeä. Nainen vapisi, mutta totteli kuin hänen olisi ollut pakko tehdä niin. Joona ei koskenut Leffeensä, vaikka olisi halunnut juoda kulauksen. Hänen kohtalonsa riippui naisesta. Pian hänelle selviäisi, kannattiko tähän naiseen tuhlata aikaansa.

Let's face it - nyt on syksy

Lehdet kellertävät, kengät kastuvat vesilätäkössä ja viimeistään näin syyskuun puolivälissä on opiskeluntäyteinen arki ehtinyt asettua omiin uomiinsa. Kesän jälkeisestä alkushokista on ehkä selvitty, ehkä ei.

Vaikka pimenevä vuodenaika voi tuntua kesän lapsesta lannistavalta, on syksyssä kuitenkin paljon hyvää.

Omalla kohdallani pimenevät illat ja sateiset päivät ovat aina jonkinlaisen luovan heräämisen aikaa. Koko pitkän kesän ajan kytenyt, mutta muiden kiireiden jalkoihin jäänyt inspiraatio pääsee valloilleen ja uudet ideat on helpompi suoltaa – minun kohdallani tyhjälle taulupohjalle, jonkun toisen kohdalla ehkä kirjaimina paperille.

Syksyllä tulee myös ajankohtaiseksi herättää kesäuniaan viettänyt Naaga, jonka sivut ovat valmiita vastaanottamaan uusia ajatuksia, ideoita ja oivalluksia olivat ne sitten runojen, tarinoiden tai kuvien muodossa. Toivonkin, että te corpuslaiset tarjoaisitte aktiivisesti omia luovuuden purkauksianne ympäri lukuvuoden toimiville nettisivuillemme sekä lähtisitte innolla mukaan suunnittelemaan ensi keväänä ilmestyvää paperijulkaisua.

Uuden lehden toimituskunta muodostetaan syksyn ensimmäisessä kokouksessa, jonka ajankohdasta tulen informoimaan teitä myöhemmin. Nettijulkaisun materiaaleja otan sähköpostitse mieluusti vastaan – jo vaikka tästä päivästä lähtien.

Inspiroivaa syksyä!

Niina

päätoimittaja

Että mörrimöykky on totta

Laura Väänänen

 Mä olen vihdoinkin saanut todisteita mörön olemassaolosta, mutta Nilla keskittyy epäolennaiseen: “Kävitsä vauvojen vessassa? Siis vauvojen vessassa? Tosi noloo. Siis tosi”, se kohkaa eikä ole selvästikään pääsemässä asian ylitse, joten mä vedän sitä korvalehdestä. Se saa sen hiljaiseksi siksi aikaa, että mä ehdin vaatia sitä rauhoittumaan ja kuuntelemaan, mitä mulla on oikeasti sanottavana sen vauvanvessajutun takana.

Kaikki alkoi siitä, kun mä olin pieni lapsi. Mun Mummi oli ollut kirjastolaitoksen kannattaja jo kauan ennen mun syntymää, eikä mun syntymä ollut sellainen tapahtuma, että se olisi vaikuttanut Mummin kirjastomieltymyksiin, ellei sitten ehkä lisäävästi. Lyhyesti sanottuna Mummi vei mua kirjastoon paljon, ja se oli ihan ok. Varsinkin silloin pienenä kirjasto oli musta tosi jännä paikka. Kirjojen lisäksi, jotka oli siis tosi jees myös, siellä oli tosi hyviä lukupaikkoja, joista parhaat oli kyllä ärsyttävän usein varattuina, ja kattoon asti yltäviä kasveja ja vapaata peliaikaa ja usein myös tosi hiljaista. Sellaista hiljaista, mitä ei ole missään muualla.

Sitten eräänä päivänä:

Mummi: “Lähdetään. Aika lähteä.”

Mä: “Eiiiii vielä, YHYYY!” (Mä olin noin neljä, joten mä saatoin parkua silloin, kun mä en halunnut tehdä jotain.)

Mummi: “Juujuu. Mummi lainasi jo nämä kirjat, mitä sinä halusit, ja nyt on aika lähteä. Käyt vain vessassa ensin. Osaatkos jo itse käydä vessassa?”

Mä: “Osaan tietenkin.” (Mä menen vessaan.)

Mörkö: “Nyyyh.” (No ei se nyt sanonut nyyh, mutta siis tarkoitan, että kuului itkun ääntä.)

Mummi: (Koputtelee vessan oveen.) “Onkos jo valmista? Tarvitsetko apua?”

Mä: “Een. Tuli jo.” (Tulen vessasta kuin ei mitään ja pesen kädet.)

Mummi: (Katsoo mua pitkään.) “Oliko pelottavaa käydä yksin?”

Mä: “No ei.”

Mummi: “Sinulla on vähän huolestunut ilme.”

Mä: “Ei.” (En mä enää tiennyt, että mihin mä sanoin ei, varmuuden vuoksi kai vain.)

Mummi: “Mummi tietää, että isot lapset kertovat sellaista tarinaa, että siellä vessassa olevan lukitun oven takana on mörkö. Minä ajattelin, että jos sinä pelästyit sitä.”

Mä: “Ei mörköjä oo. Ne on vaan satua.”

Mummi: (Jonka kuuluisi myönnellä mörköjen tosiaan olevan vain satua, ei sano mitään. Mä olen vielä liian pieni tulkitsemaan sen ilmettä, mutta mä ajattelen, että kohta Mummi itkee. Siksi mä pistän tohinaksi ja puen takin ja sormikkaat reippaasti itse, ja silloin Mummi muistaa sanoa, että) “Ne ovat vain satua.”

Sen tapauksen jälkeen mä olen ollut kirjaston hiljaisuuten erityisen tyytyväinen. Jos vauvavessassa olevan lukitun oven takana sattuisikin asumaan mörkö, niin ainakin mä kuulisin, jos sen onnistuisi murtautua sieltä pois, ja ehtisin juosta karkuun. Mutta mä olen kuullut kirjastossa vain ihan tavallisia ääniä. Ei mitään mörköön viittaavaa. Mä olen kuitannut koko mörköhöpinän lasten jutuiksi ja päätellyt, että se lukittu ovi on varmasti jokin varaston ovi. Enkä mä nytkään mitään kuule.

Joskus, kun on itse jo tosi iso, tulee eteen tilanteita, kun vaan pitää tunnustaa, että onkin ehkä vähän pieni. Sellainen tilanne tulee nyt. Mä olen pelannut liian pitkään: mä vaan pelasin ja pelasin ja jatkoin, vaikka mä tiesin, että pitäisi lopettaa ja lähteä harkkoihin, mutta mä en vaan saanut aikaiseksi. Harkat alkaa vartin päästä, ja matka on nopeasti juostava, mutta mun pitäisi käydä veskissä, ja isojen vessaa pitää hallussaan oikeasti isojen tyttöjen porukka. Mä odotan vähän. Mä katson kelloa: yksi minuutti. Viisi minuuttia, eikä kukaan tule ulos. Silloin mä teen henkilökohtaisen ratkaisun ja menen vauvojen vessaan.

Kaikki on tosi, tosi pientä! Ihan kuin astuisi johonkin minimaahan. Lavuaari on pieni ja alhaalla, ja julisteet on ripustettu hirmu matalalle, ja kun mä istun pöntölle niin mun polvet osuu melkein mun leukaan. Ei vitsi, mä ajattelen, tästä pitää kertoa Nillalle. Sitten mä kurkkaan avaimenreiästä, joka osuu just mun silmien tasolle, ja mä näen jotakin. Mä en osaa heti kuvailla sitä, mitä avaimenreiästä näkyy, enkä myöhemminkään Nillalle, mutta heti mä kuitenkin ymmärrän, että se on Mörkö. Mä laitan mun silmät kiinni, nousen tosi hitaasti ja peräännyn ulos vessasta. Ovella mä törmään isojen tyttöjen porukkaan, joka on vihdoinkin suvainnut madella ulos vessasta, ja ne sähisee mulle jotain, mitä mä en enää kuule, koska mä juoksen jo kaukana. Mä ehdin harkkoihin hyvin ja tajuan, että en mä oikeasti ole päässyt Mörköä karkuun, koska se ei edes pääse pois sieltä oven takaa jahtaamaan yhtään ketään.

Kun mä saan Nillan ajan tasalle ensinnäkin siitä, että mörkötarina on silkkaa faktaa ja toiseksi siitä, että Mörkö pitäisi vapauttaa ja että mä tarvitsen siihen sen apua, se nostaa leukaansa ja kohottaa kulmakarvojaan:

“Ja miten muka ajattelit tehdä sen? Se ovi on lukossa ja tehty varmaankin tyyliin raudasta. Miten sä saat sen auki?”

Tässä kohtaa mulla on vetää ässä hihasta tai avain taskusta:

 “Mulla on siihen avain. Tai ainakin mä olen aika varma siitä. Mä löysin tän pienenä ulkoa, ja koska kukaan ei kaivannu tätä ja tää näytti muutenkin ihan unohdetulta tapaukselta, mä sain pitää tän leikkejä varten.”

Samalla, kun mä kerron tätä Nillalle, mulle tulee mieleen, että Mummi on aina ollut omituisen kiinnostunut siitä, onko avain mulla vielä tallessa ja vannottanut mua pitämään siitä hyvää huolta, mutta sitä mä en kerro Nillalle. Jos Mummi liittyy jotenkin tähän mörköjuttuun, niin Nillan ei tarvitse tietää siitä mitään. Mulla on muutenkin sellainen vainu, että Nillalle kannattaa kertoa vain tehtävän suorittamisen kannalta oleellisin tieto eli ei mitään ylimääräistä, vaikka se onkin mun paras ystävä. Sen ei tarvitse tehdä muuta kuin pitää kirjastotäti kiireisenä sen aikaa, että mä avaan Mörölle oven. Mä ojennan Nillalle edistyneiden lukudiplomilistan, sillä mä tiedän kokemuksesta, että se takaa kirjastotädin horjumattoman huomion ainakin puoleksi tunniksi. Sen pitäisi riittää.

Tiistain koittaessa me sitten Nillan kanssa marssitaan kirjastoon. Mä olen päättänyt, että tiistai on sopiva päivä, koska koulu loppuu aikaisin, kirjastossa on muutenkin hiljaista, eikä iltapäivällä ole harkkoja. Mä kuulen kirjastotädin hurmioituneen huudahduksen, kun Nilla lähestyy sitä edistyneiden lukudiplomilista käsissään, ja silloin mä pujahdan vauvavessaan. Vauvavessan varsinaista ovea ei saa lukkoon, joten mä siirrän roskakorin sen eteen merkiksi siitä, että vessa on varattu. Se lukittu ovi on valkea, niin kuin vauvavessan seinätkin, ja tosiaan eri materiaalia kuin tavalliset vessojen ovet. Mä kaivan repusta avaimen. Reppu tuntuu kolisevan ja rämisevän niin, että koko kirjasto kaikuu. Mä pysähdyn ja vedän henkeä. Avaimen ympärillä mun kämmen hikoilee. Mä astun lukitulle ovelle, kumarrun ja kuiskaan avaimenreikään:

        “Mörkö, mä avaan kohta oven. Älä tapa mua. Mä osaan karatea.”

        Oikeasti mä käyn painissa, mutta se ei varmastikaan tee vaikutusta mörköihin.

Kun Mörkö tulee ulos, se pysähtyy hetkeksi huojumaan mun lähelleni, ja mä ajattelen taas olevani ainakin vähän pieni, sillä mä en ymmärrä Mörön tekemää tunnelmaa. Se on kuin pilvistä leijuisi kukkia, jotka kutittavat, kun ne osuvat iholle, ja kaikkia naurattaa. Sitten Mörkö on mennyt, enkä mä ole kuollut, ja Nilla maleksii tympääntyneenä vauvavessan ovella ja marisee, että voitaisiinko me jo lähteä, koska tämä leikki alkaa käydä jo tylsäksi. Mä suljen avaamani oven, eikä Nilla huomaa tai välitä huomata.

Mummilla tuoksuu vatruskoilta. Mä laitan veden kiehumaan teetä varten ja odotan, että Mummi saa sen joogaharjoituksen loppuun. Me istahdetaan pöytään, hörpitään ja mutustellaan.

        “Mitenkäs päivä meni?”

        “Ihan hyvin, mä päästin sen Mörön vapaaksi.”

        “Hyvä.”

        “Mikä se oikein oli? Mistä se tuli? Ja miten se joutui kirjastoon vauvavessan oven taakse?”

        “Minä en oikein tiedä, mutta minulla on siitä kyllä ajatus. Minulla on ollut aika kauan aikaa miettiä asiaa.”

        Mummi alkaa kertoa, ja äkkiä se on tärkeintä maailmassa.

PERHEPÄIVÄHOITAJAN VAPAAPÄIVÄ

Laura Väänänen

Kello on neljä neljäkymmentäviisi. Mä tiedän sen siitä, kun Keke tulee herättämään mut. Se ei paljon tee eroa työpäivien ja vapaapäivien välillä, mutta se ei oikeastaan haittaa mua, koska mä olen aamuvirkku. Ja kuinka moni voi sanoa, että ne ei tarvitse herätyskelloa, koska niillä on kissa sitä virkaa hoitamassa? Mä aina sanon, että Kekellä on torkutustoimintokin. Jos mä en herää siihen, kun se hyppää meidän sänkyyn, niin sitten mä herään sen kehräykseen. Keke on siis lihava, mutta kun se tuli meille, niin se oli jo 12-vuotias, ja mä ajattelin, että en mä enää sen ikäistä kissaa laihdutuskuurille laita. Nauttikoon loppuelämästään, kunhan nyt ei enempää liho. Mutta se on ollut mulla nyt kymmenen vuotta. Ei se kyllä ole lihonut.

            Kun Keke väistää, niin mä tarkistan lipun. Mulla on semmonen systeemi, että mä laitan makuuhuoneen korkkitaululle lipun sen mukaan, että millainen päivä on tulossa. Vihreä lippu tarkottaa, että ainakin joku lapsista tulee. Keltainen lippu tarkottaa, että lapset eivät tule, mutta Varjuksella on vapaapäivä. Ja pääkallolippu tarkottaa sitten sitä, että ei ole tulossa lapsia ja Varjuskin aikaisintaan illalla. Taululla on pääkallolippu. Ei auta.

            Mä otan kupin teetä ja sämpylät, kun niitä jäi eiliseltä yli. Meillä oli lasten kanssa leipomista, kun sato koko päivän. Enempää mä en jää hidastelemaan. Jos aamulla jää, niin siinä menee koko päivä. Ensiks mä siivoan leikkihuoneen.

            Työpöydän alla lukee “KAKKA RITVA”. Se on sellanen matala lasten pöytä ja mä kopsautan siihen pääni kun mua rupeaa naurattamaan se kirjoitus niin paljon että sätkytyttää. Mä tunnistan syylliset käsialasta. Penni ja Neppa opettelee just kirjaimia ja Karla on varmasti sanellut niille, että mitä pitää kirjoittaa.

            Penni ja Neppa on neljävuotiaat kaksoset. Nyt on huhtikuu, ja ne ovat olleet mulla viime elokuusta saakka, niin kuin Lulu. Pennistä ja Nepasta mä aina ajattelen, että tuokaa vaan ihmiset oikeasti lapsenne hoitoon, ei se niille ainakaan pahaa tee. En yhtään sano, etteikö niitä kotona rakastettaisi, ihan selvästi rakastetaan varmasti yli kaiken, mutta ei niillä kyllä ihan se päivärytmi ja rajat ole hallussa. Mutta Ritva-tätin kanssa harjotellaan, ja siitä ne suuttuukin mulle usein, mutta ei enää yhtä paljon kuin syksyllä.

            Mä jätän KAKKA RITVAN paikoilleen, siivoillaan se sitten yhdessä.

            Isommilta tytöiltä mä vaihdan petivaatteet, mutta Lulun petarit on ihan ok. Ne mä vaihdoin eilen, kun sattui pieni pissavahinko, kun päiväunilla oli tullut niin paljon pissaa, että vaippa fuskasi. Mä nostan Lulun pehmokoiran valmiiksi sen tyynylle, että se on siinä heti maanantaina, kun Lulu tulee.

            Lulu on sellanen ihan musta tyttö, että en ole niin mustaa ihmistä ennen nähnyt, enkä niin pyöreää. Se on vähän kuin pullapoika. Ja se on puolitoistavuotias, mutta se ei oikein vielä kävele.  Puhuu kyllä kuin mikä, ja siitäkös sen äiti aina ilahtuu. Kun Afrikan Tähti tulee hakemaan Lulua, niin Lulu huutaa missä milloisestakin istumapaikastaan, että: “Äitiiiii!” Mä kutsun Lulun äitiä mielessäni Afrikan Tähdeksi, enkä tietenkään sille tästä mitään sano, mutta sen vain sanon, että siinä on kaunis nainen. Niin ei Lulu varmaankaan muuten niin taitavasti puhuisi, mutta kun sillä on Karla opettamassa. Karla on ollut mulla jo pitkään, yhdeksänkuukautisesta asti. Nyt se on jo niin iso tyttö, että se menee ensi syksynä eskariin.

            Mä lämmitän välissä kasvissosekeiton, syön sen ja vien sitten Keken ulos. Mä laitan sille aina valjaat, vaikka ei se kyllä mihinkään lähtisi. Mä otan roskapussitkin, että vien ne samalla. Kemppainen sattuu roskakatokselle, on lähdössä sauvakävelemään. Se oikein pysähtyy siihen, iskee sauvojensa kärjet pihamaahan ja käy sauvanojaan. Sitten se kyselee, että onko mulla ihan vapaapäivä, kun ei niitä lapsia näy. Ja että mahtaa olla mukavaa, kun on ne lapset, että on jotakin tekemistä, ja kyllähän mä ymmärrän, että se on varmasti yksinäinen, mutta vastaan kuitenkin, että onhan se ihanaa, niin ihanat lapset, pysyy itsekin vähän niin kuin nuorempana, vaikka kyllä se on joskus rankkaa, enkä mäkään enää mikään nuori ihminen ole, enkä oikein aina meinaisi pysyä perässä, mutta noita en sano, ja Kekekin alkaa sopivasti vetää pikkumetsään, vaikka ei se tavallisesti vedä mihinkään. Kemppainen vetää omat sauvansa irti pihamaasta ja lähtee isoa tietä pitkin.

            Karlan äiti on suositellut mulle elokuvaa. Sen nimi on Rakkautta ennen auringonlaskua. Karlan äiti on laiha ja sanonko että jotenkin melkein läpinäkyvä. Mä aina ajattelen, että ettei vain seuraava tuulenpuuska veisi pois. Ei se alussa sellainen ollut, mutta siihen se on mennyt. Karlan äiti on opettaja, ja mä aina sanon, että älkää ihmiset vain ruvetko opettajiksi, se imee ihmisestä kaiken ilon ja elämänhalun. Varjus on laitellut sen elokuvan mulle valmiiksi, en mä itse osaisikaan. Otan vähän jäätelöä sulamaan ja sulamista odotellessa suunnittelen seuraavan viikon ruokalistan. Muistelen, että mitä tytöt on toivoneet. Karla pyysi lohisoppaa ja kaksoset pitsaa. Lulu oli samaa mieltä, herranen aika miten hyväsyömäinen lapsi. Pitsa voidaan sitten päällystää yhdessä. Kirjoitan sen perjantain kohdalle.

            Kun ovi käy, niin mä tajuan heti, että olen torkkunut varmaankin ainakin kaksi tuntia. Seinäkello on raksuttanut sekunteja, Keke on kehrännyt, jäätelö on silitellyt vatsanpohjaa ja elokuvassa on vain puhuttu. Varjus kurkkaa ovelta ennen kuin rymistelee takaisin eteiseen työkamppeitansa riisumaan. Varjuksen hymykuopista mulle jotenkin palautuu mieleen sen elokuvan loppu ja sanonko että eroottisen näköinen Ethan Hawke. Taidan vähän punehtua, kun Varjus tulee siihen lurjustelemaan, että täällähän taitaa olla hyvin levännyt emäntä ja että isikarhu kaipaisi vähän vatsanrapsuttajaa. Tällaisia mitä nyt meillä.

            Illalla mä laitan korkkitaululle keltaisen lipun. Varjus sanoo ajeluttavansa mut huomenna sinne uuteen kahvilaan, kun se tietää, että mä tykkään kahviloista, mutta mä sanon, että kävellään niin saadaan raikasta ulkoilmaa. Sitä mä en sano, että samalla tavalla kuin katson ettei Keke liho niin samalla tavalla mä huolehdin Varjuksestakin.

            Ennen kuin mä nukahdan, niin mä mietin Karlaa, ja että rutistan sitä sitten oikein lujaa. “Ritva, puristusrutistus”, niin se aina sanoo.

Naaga 2015

Päätoimittaja: Innimari Hyvärinen
Toimituskunta: Mari Aarnipelto, Suvi Behm, Miia Heinänen, Maiju Laitanen,
Lasse Lindqvist, Anniina Meronen, Joonas Puuppo, Joonas Sutinen, Mari Tikkamäki
Taitto: Innimari Hyvärinen
Kansi: Suvi Behm
Painopaikka: Jyväskylän yliopistopaino, Jyväskylä 2015

Naagan käsityökysely

Naagan käsityökyselyn kommentit julkaistaan tällä sivulla myöhemmin!

Käsityöaiheinen juttu on luettavissa kevään julkaisusta sivuilta 22–23:
http://naagalehti.blogspot.fi/2015/04/naaga-2015.html.

Hisseistä

Hissi on kulkuvälineistä kummallisin. Vertikaalinen suunta – ylös alas. Kulkija astuu sisään ulos. Kotiin pois.

Mutta mikä on hissin lopullinen määränpää?

Lapsuuteni hissi oli sinapinkeltainen muisto kahdeksankymmentä luvulta. Pinttynyt tupakanlemu, katupölyn metallinen haju, edellisen kulkijan pyykkien tuoksu. Taistelimme veljen kanssa, kumpi saisi painaa napista, johon syttyi punainen valo. Tutkin hissin seinällä olevia lukuja lapsen loputtomalla uteliaisuudella. Äiti, mitä tossa lukee? Äiti luki luvut meille ääneen: vuosi 1983, seuraava tarkistus 1998, sallittu henkilömäärä 4, 245 kilogrammaa.

Kerran meitä oli hississä viisi. Huolestuin: rikoimmeko jotain lakia? Tai entäpä jos hissi ei kestä painoamme, vaan syöksyy kuiluun, pimeään rotkoon?

Joskus niin kävikin. Painajaisunissani.

Eräs asia on aina erityisesti kummastuttanut minua. Miksi hisseissä on peili? Jotta on jotain tekemistä hissimatkalla itseään peilatessa? Jotta voi tarkistaa tuulen tuivertamat hiukset ojennukseen ennen kuin soittaa ystävän ovikelloa? Jotta aamuyön kotimatkalla ei voi välttää kohtaamasta omaa kuvaansa, tuhraantunutta ripsiväriä, lasittunutta vierasta katsetta...?

Tänään katsoessani hissin peiliin en muista, miltä eiliset kasvoni näyttivät.

Nykyään asun kerrostalossa, jossa hissi on seinänaapurini. Kun olen kotona kuulen, kuinka joku avaa rappukäytävässä hissin oven ja paukauttaa sen kiinni. Rämähdys, kun hissi osuu kerrokseen. Takaisin alas suunnatessaan hissi ujeltaa yksinäisesti. Jatkaa päättymätöntä matkaansa.

– Anna Pulkkinen