Bloody Mary

Lasse Lindqvist

Lopulta meidät tuhotaan, tuhotaan sisältä, ja kaikista kauheinta on, että olemme täysin vapaaehtoisesti lähteneet valitsemallemme tielle. Monta väärää valintaa, jotka kaikki ovat tuntuneet oikeilta monien vuosien ajan, sillä meidän kaltaisemme ovat loppumattoman optimistisia, sitkeitä, unelmoijia ja satumaailmassa eläjiä. Kuitenkin meidät tuhotaan, sitkeydeltämme katkaistaan niskat nurin – ennemmin tai myöhemmin.

Meille maailma on suuri leikkikenttä, emmekä pääse lapsuuttamme ja nuoruuttamme karkuun, vaan mielikuvissamme palaamme niihin jatkuvasti uudestaan, vaikka istuisimme vain tietokoneen ääressä sanoin muodostamassa tuota menetettyä paratiisia takaisin.

Joona puristi pientä kiveä kättään vasten. Kivi oli teräväreunainen, harmaanmusta ja kylmä. Joonaa sattui, mutta hän halusi tuntea jotain, edes kipua, ennen kuin heittäisi kiven lampeen. Hän voisi yrittää heittää leipiä, kuten joskus saman lammen rannalla pikkupoikana. Tämän lammen rannalla, juuri samalla paikalla, hän oli saanut ensisuudelmansa. Samalla paikalla hän oli saanut myös ensimmäistä kertaa kunnolla turpiinsa.

Hän ei heittänyt leipiä, koska pelkäsi epäonnistuvansa siinäkin. Joona oli vakaasti päättänyt, että tämän päivän aikana hän hautaisi kirjalliset haaveensa, joihin oli sokeasti uskonut useamman vuoden. Nuo haaveet olivat antaneet hänelle lohtua ja voimaa jaksaa elämän rutiininomaista tavallisuutta. Luoja, miten hän vihasikin läpeensä keskiluokkaista kotiaan, jossa hänen vanhempansa näyttelivät keskiluokkaista onnea keskinkertaisella menestyksellä. Onneksi hänen ei ollut tarvinnut enää muutamaan vuoteen asua äidin ja isän kanssa, vaan hän oli yksin voinut vetäytyä niin sanotusta tavallisesta maailmasta kirjapinojensa keskelle.

Joona laittoi kiven farkkujensa taskuun. Tämän kiven hän päätti muistaa, kiven, josta kivulias muutos alkaisi. Ehkä kivi toisi onnea. Tavalliseen työelämään – varsinkaan toimistotyöhön tai niin kutsuttuihin miesten töihin – Joona ei osannut itseään kuvitella, mutta ehkä musiikki, teatteri tai jokin muu taiteenlaji voisi olla häntä varten.

Nyrkki täyteen pikkukiviä, niin Joona päätti, eikä tiennyt itsekään, mitä järkeä kivien keräämisessä oli. Hän tunsi hengenheimolaisuutta Erlend Loe:n Supernaiivi-romaanin päähenkilöön, joka lopetti yliopisto-opintonsa ja alkoi heitellä palloa seinään vain aikaa tappaakseen.

Joona keräsi samankokoisia pikkukiviä kuin se, jota oli juuri pitänyt kädessään. Nämä kivet olivat kuitenkin tusinakiviä, muodoiltaan tavallisempia ja vähäpätöisempiä.

Yhdessä rykelmässä Joona heitti nyrkillisen kiviä lampeen. Vaikeasti määriteltävä ääni tuotti hänelle mielihyvää. Ääni syntyi siitä, kun kivet tavoittivat lammen, mutta eivät särkeneet veden pintaa yhtä aikaa, vaan osittain eri aikaan. Voisiko hän heittää kivet joskus siten, että ne tavoittaisivat veden pinnan täsmälleen samaan aikaan? 

Puut huojuivat kesäkuun lempeässä tuulessa. Koivussa oli jo melkein täysi lehti. Haikeana Joona katsoi ympärilleen, luontoa, jonka olisi pitänyt juhlia hänen kanssaan, koska tänä kesänä hänestä olisi pitänyt tulla kirjailija. Viimeinen deadline kirjailijaksi tulemiselle oli ollut tänä kesänä, ja kun hän ei ollut onnistunut, oli järkevintä luopua koko haaveesta. 

Uskomaton määrä työtä hukkaan, vuosien työ ilman palkkaa, ilman mitään muuta korvausta kuin kirjoittamisen tuottama nautinto ja henkinen pääoma. Joona oli jo pitkästi päälle 29-vuotias, liian vanha esikoiskirjailijaksi. Menestyvän esikoiskirjailijan pitäisi olla reilusti alle 30-vuotias. Nuoruus myy, seksi myy, Joona tuhahti mielessään. 30-vuotissynttärit lähestyivät, eivätkä kustantamot olleet näyttäneet edes varovaista vihreää valoa hänen kirjallisille hankkeilleen.

WSOY, Tammi, Like, Gummerus, Sammakko… – joka paikasta hän oli saanut hylkäyskirjeen. Hänen arvonsa kirjoittajana oli mitätöity, hänen tekstiensä kirjallinen laatu oli saatettu häpeään asiantuntijoiden toimesta. Kirjoittaminen ja kirjallisuus olivat jo vuosia olleet Joonan parhaimmat ystävät, kuin rakastetut, ja nyt hän oli luopumassa niistä, jotta voisi valita itselleen uuden elämän. Entinen Joona kuolisi pian, uusi Joona astuisi tilalle.

Joku voisi sanoa, ettei kirjoittamista kannattaisi lopettaa, ettei haavettaan pitäisi haudata helpolla, ja että Joona oli kuitenkin yhä nuori. Haave voisi toteutua, sen Joona tiesi, mutta hän tiesi myös, ettei voisi rikkoa itselleen tekemäänsä lupausta, jonka mukaan fiktiivisten kertomusten kirjoittaminen oli lopetettava. Tämä päätös pitäisi, hän oli siitä varma.

Sorsat tepastelivat lammen rannalla. Joona olisi halunnut heittää niille jotain syötävää, ja vielä enemmän hän olisi halunnut olla yksi sorsista, joilla ei näyttänyt olevan kiire minnekään, eikä luultavasti kunnianhimoa tulla miksikään suuremmaksi ja merkittävämmäksi kuin oli tarpeen.

Kauniissa kesäpäivässä seisominen ahdistuneissa ajatuksissa oli jotenkin typerää, joten Joona yritti ajatella positiivisia puolia, kuinka hän vielä joku päivä hymyilisi ja muistaisi tämän siirtymävaiheen. Kesäkuun kolmastoista. Kolmetoista oli aina ollut hänen onnennumeronsa, ja siksi hän uskoi selviävänsä päivästä, josta oli tehnyt itselleen niin tärkeän siirtymän vanhasta elämästä uuteen.

Joona kaivoi repustaan WSOY:n kielteisen vastauksen, joka oli rypistynyt lähes lukukelvottomaksi. Tämä oli tässä, sota oli ohi. Ehkä tässä kaikessa oli jotain kaunista, ehkä tämä suru oli sittenkin iloa.

Reppu oli täynnä hylkäyskirjeitä, ja niiden joukkoon Joona pudotti WSOY:n paperin, mutta huomasi sitten kirjeiden joukossa muutakin valkoista. Joona kaivoi esille valkoisen kynttilän, jota katsoi halveksien. Hänellä oli ollut tapana juoda malja kynttilänvalossa jokaisen valmistuneen kaunokirjallisen tekstinsä kunniaksi. Kynttilänvalossa juotu malja oli merkinnyt hänelle siirtymistä edellisestä tekstistä seuraavaan, ja koska Joona oli päättänyt lopettaa fiktion kirjoittamisen, hän voisi yhtä hyvin heittää viimeisen kynttilänsä pois.

Hän pudotti kynttilän takaisin reppuunsa. 

Ohi kirkon, ohi ankean näköisten modernien kerrostalojen, jotka auringossa näyttivät jopa tavallista siedettävämmiltä. Joona käveli ja puristi onnenkiveään kättään vasten. Paidattomat pikkupojat juoksivat sortseissaan kilpaa asfaltilla, hermostunut nainen lastenvaunuineen oli törmätä Joonaan, taksi kuljetti puliukkoa paikalliseen baariin heti lähiökuppilan aukeamisaikana. Joona ei tiennyt miksi, mutta hän astui baarin ovesta sisään.

Hän istui yksin nurkkapöydässä ja siemaili oluttaan. Puliukko oli vielä selvin päin, eikä tullut juttelemaan, mikä oli ihan hyvä, sillä Joona oli liian selvä ja ahdistunut puhuakseen kenellekään. Ahdistus velloi rinnassa, tuli ja meni, eikä tunnetilojen äkillinen vaihtelu miellyttänyt Joonaa.

Baariin alkoi virrata väkeä, kaikenikäisiä, eikä paikka vaikuttanut ollenkaan sellaiselta räkälältä kuin hän oli kuvitellut sen olevan. Tämä oli Joonan ensimmäinen käynti tässä lähiökuppilassa, vaikka olihan hän usein kävelyretkillään kulkenut baarin ohi. Vakioporukan hän tunnisti kasvoista. Keski-ikäiset juopot baarin edessä tupakoineen haastamassa riitaa perjantai-iltaisin, joskus sunnuntai-iltaisin ja torstai-iltaisin – oikeastaan ilmassa oli rähinänpoikasta aina, kun Joona sattui kävelemään baarin ohi. Koskaan baarin ohi kulkiessaan hän ei ollut aavistanut, että hänen räkäläksi tuomitsemansa baari oli sisustukseltaan kuin englantilainen olohuone.

Kolmannen kerran Joona tilasi lisää olutta. Tiskillä oli jostain syystä eri nainen kuin aiemmilla kerroilla. – Oletko opiskelija? nainen kysyi. Joona nyökkäsi ja vilautti opiskelijakorttiaan. Tämä on hyvä paikka, täällä saa opiskelija-alennusta. Kaksi nousuhumalaansa hihittelevää nuorta naista sanoivat jotakin naisbaarimikolle. Joona ymmärsi naisten kysyneen, oliko myyjä kysynyt Joonan osoitetta tai puhelinnumeroa. Älkääs nyt, tässähän kohta ihan punastuu, sanoi nainen tiskin takana päätään samalla sivulle kääntäen. Joona tunsi itsensä hyvännäköiseksi mieheksi, sillä mikä muuten saisi naiset sanomaan jotain tuollaista. Ehkä hän voisi lähestyä naisia myöhemmin.

Toinen tiskin kupeessa istuvista naisista oli liian pyöreä, liian humalainen ja liian narisevalla äänellä puhuva, mutta naisen ystävä oli kuppilan kaunein nainen lantiofarkuissaan ja lyhyessä vartalonmyötäisessä paidassaan, joka välillä nousi niin että Joona oli näkevinään naisen navan. Pyörryttävän kaunis, sellainen, jolle Joona ei olisi vielä viisi vuotta sitten uskaltanut puhua sanan sanaa.

Ajatuksissaan Joona haaveili naisesta, katsoi tämän punaista pitkää poninhäntää, joka heilui naisen nauraessa ja pyörittäessä naurun lomassa päätään. Nainen näytti etäisesti tutulta, sellaiselta, jonka Joona olisi voinut nähdä unissaan tai vain ohimennen katujen ihmisvilinässä.

Joona hätkähti kuullessaan äänen vierestään. Keski-ikäinen silmälasipäinen mies naurahti. En kai keskeyttänyt mitään tärkeää, hän kysyi hieman ivallisesti. Et, et, Joona sopersi. Mies nauroi, eikä uskonut Joonaa, vaan alkoi kehua Joonalle lantiofarkkunaisen muotoja. He suunnittelivat menevänsä puhumaan tyttösten kanssa seuraavan tuopin suoman rohkeuden vallassa, kuten silmälasimies ilmaisi. 

Mies alkoi puhua perheestään, minkä jälkeen yhä enemmän humalluttuaan kyseli puolittain sammaltavasti Joonan elämästä. Lisää juomaa haettuaan Joona kertoi, miten hänen tiensä kirjoittajana oli tullut päätökseen. Hän ei uskonut, että mies kiinnostuisi, ja hän myös pelkäsi miehen tuomitsevan luovan kirjoittamisen lähinnä akkojen kotkotukseksi.

Mies näytti hämmentyneeltä, korjasi muodon vuoksi silmälasiensa asentoa ja siemaisi sitten tuopistaan Leffe Blondea. Hän kertoi olevansa kirjoittamisen opettaja ja sanoi voivansa antaa Joonalle mahdollisuuden kasvaa oikeaksi kirjailijaksi. Teen sinusta kirjailijan, poika, mutta se vaatii paljon työtä, hän sanoi ja katsoi Joonaa pitkään pistävällä katseella. Joona otti ison kulauksen hanaolutta ja röyhtäisi. Olen luvannut itselleni, etten enää kirjoita vakavissani. Olen mies, joka pitää lupauksensa. Valitan. Mies alkoi puhua Joonaa ympäri. Hän ihmetteli, miksi Joona ei voisi enää kirjoittaa vain jonkun typerän lupauksensa takia.

Joonaa oli alkamassa ärsyttää miehen asenne. Mies ei antanut Joonan luovuttaa, mutta Joona ei voisi enää palata kirjoittajaksi, koska lupaus oli hänelle muutakin kuin pelkkiä jo syntyessään kuolleita sanoja.

Kuuntele, mitä sanon. Kuuntele tämän kerran, sanoi silmälasipäinen mies. En pakota sinua mihinkään, hän vielä lisäsi lempeämmällä äänenpainolla. Oletko koskaan saanut teksteistäsi palautetta? mies kysyi, ja Joona joutui myöntämään, ettei ollut. Mies kysyi, oliko Joona koskaan opiskellut luovaa kirjoittamista. Joona pudisti päätään. Häntä alkoi hävettää, ettei hän ollut tehnyt vaadittavaa työtä kirjoittamisensa eteen – eihän hän ollut tiennyt koko kirjoittamisen oppiaineesta! Mies selvästi tiesi, mistä puhui, olihan tämä kirjoittamisen opettaja, jolla oli karismaa, kokemusta ja auktoriteettia.

Joona kertoi kirjallisuuden opinnoistaan. Mies sanoi, että kirjallisuuden opinnot antavat valmiuksia lähinnä tekstien tulkitsemiseen, eivätkä niinkään uusien tekstien luomiseen. On tietysti tärkeää tuntea kirjallisuuden kaanon ja lukea paljon hyvää kaunokirjallisuutta – siihen kirjallisuuden opinnot antavat hyvää oppia. Jos haluat oppia kirjoittamaan hyvin, sinun olisi järkevää opiskella sekä kirjoittamista että kirjallisuutta.

Joona haki uuden oluen, tällä kertaa samaa kuin kirjoittamisen opettaja lipitti jo ties kuinka monetta tuopillista. Jotain oli muuttumassa Joonan ajattelussa. Hän mietti ystävänsä Aapon sanoja: kerran olisi rikottava lupaus, jotta osaisi jatkossa olla rikkomatta.

Mies asetteli silmälasejaan. Hän arveli, että Joona polki kirjoittajana paikallaan, eikä tiedostanut niitä tekstiensä kohtia, joita olisi järkevää hioa ja muokata. Palautteen myötä Joona voisi kehittyä, näkisi tekstiensä puutteet ja ymmärtäisi vahvuudet.

Joona olisi halunnut kysyä mieheltä vielä vaikka mitä. Hän tiesi kyllä, että oli erilainen kuin ystävänsä Aapo. Joona ei ollut koskaan pettänyt edes itse itselleen tekemäänsä lupausta. Silti hän halusi nyt flirttailla tuon vaihtoehdon kanssa, vaikka tiesi, että pitäisi lopulta periaatteestaan kiinni. Joona olisi halunnut, että mies olisi saanut kaiken näyttämään siltä, että Joona ei olisi itse asiassa edes rikkonut lupaustaan. Hän ei kuitenkaan ehtinyt sanoa mitään, sillä mies nousi pöydästä yllättäen, katsahti vielä kerran lantiofarkkunaista ja sanoi sitten Joonalle, että olisi aika palata perheen luo.

Mies pysähtyi baarin oven viereen. Hän katsoi Joonaa ja puhui yhä käsillään havainnollistaen: luovutit kirjoittamisen ilman ohjausta. Nyt alat kirjoittaa ohjatusti ja saada teksteistäsi palautetta. Mies huudahti vielä – Ai niin, lähetä joitain tekstejäsi sähköpostiini! Hän toi Joonalle käyntikorttinsa. Voin antaa palautetta ilmaiseksi, ystävänä. Joona ei ehtinyt avata suutaan, kun mies lähti kävelemään poispäin. Tai voisit sä joskus tuopin tai pari tarjota siitä hyvästä, mies vielä tokaisi baarin ovea auki pitäessään ja iski silmää. 

Joona pyöritteli lappua kädessään ja puntaroi miehen sanoja. Hän nosti repustaan valkoisen kynttilän. Tekstin kirjoittamisen jälkeen hän oli unohtanut juoda maljan kynttilänsä valaistuksessa . Sen sijaan hän oli rynnännyt malttamattomana vessan peilin eteen. Mitään ei ollut tapahtunut, vaikka hän oli kynttilä kädessään toistanut oikeita sanoja oikeassa valaistuksessa. Silloin hän oli menettänyt uskonsa kirjoittamisen ja kansantarinoiden voimaan. Hänen viimeinen tarinansa oli liittynyt amerikkalaiseen kansantarinaan.

Peiliin ei ilmestynyt naista ehkä siksi, etten muistanut juoda maljaani heti novellini viimeistelyn jälkeen, Joona ajatteli, mutta tajusi sitten ajatuksensa typeryyden. Tuo viimeinen tarina oli viimeinen oljenkorsi, jonka Joona oli suonut itselleen. Sen ei olisi tarvinnut jäädä viimeiseksi, jos tarina ja sitä seuranneet peilille puhutut sanat olisivat herättäneet jotain henkiin. Hylkäyskirjeiden paino oli jo pitkään painanut Joonan ryhtiä kumaraan, ja vain viimeisen novellin jälkeen tapahtunut ihme olisi voinut antaa hänelle jatkoaikaa kirjoittajana. 

Naiset, se hyvännäköinen lantiofarkkupunapää ja tämän liian humalainen kaveri kysyivät, oliko Joonan pöydässä tilaa. Joona nyökkäsi ja yritti näyttää coolilta. Hän laittoi miehen ojentaman lapun lompakkoonsa ja kynttilän reppuunsa. Sitten hän kysyi, voisiko tarjota kauniille naisille juomat. Ennen kuin kuuli vastausta, Joona lähti kävelemään kohti baaritiskiä ja viittoi etusormellaan naisia seuraamaan. Hän kuuli takaansa naisten puhuvan jotain kynttilästä, mutta oli kuin ei olisi kuullutkaan. Tämä yö olisi ratkaiseva, punakutrinen viettelysten enkeli, joka seuraa perässäni, voisi olla se ratkaiseva muutos käsikirjoituksessa, Joona ehti ajatella matkalla baaritiskille. Hän tunsi olevassa jonkin korkeamman voiman ohjailtavissa oleva sätkynukke ja voivansa luottaa kohtalon johdattavan hänet kirjailijan tielle, jos niin oli tarkoitettu. Päätti Joona mitä tahansa, yllättävät tapahtumat tuntuivat sekoittavan jo valmiita suunnitelmia, ja Joona oli omituisen varma, että tuo kaikki merkitsi jotain.

Miehen antama lappu kuumotti Joonan taskussa. Se oli kuin varasuunnitelma, jota ei olisi pakko ottaa käyttöön.

Takana seurannut lantiofarkkunainen painui lähes kiinni Joonaan ja kuiskasi kujeilevasti hänen korvaansa ”Yllätä mut, käytä luovuutta, sillä siitä tiedän, kannattaako suhun tuhlata aikaa”. Nainen samaan aikaan katsoi haastavalla ilmeellä ja hymyili pikkutyttömäisen somasti, kun Joona kääntyi katsomaan taakseen. Silloin Joona ymmärsi jotain.

Nainen oli hänen luomuksensa, tämä oli hypännyt maailmasta toiseen ja ilmestynyt Joonalle. Joonan oli saatava varmuus, ja sen selvittämiseen hänen tarvitsi antaa kynttilä punapään käteen.

Joona tilasi ensin Leffet itselleen ja lantiofarkkunaisen kaverille, ja sen jälkeen sanoi erityisen matalalla äänellä ”ja yksi Bloody Mary”. Hän olisi halunnut toistaa nimen Bloody Mary useampaan kertaan, mutta ei tehnyt niin, koska halusi kuulla naisen toistelevan nimeä baarin hämyisessä pöydässä, jonka vieressä oli suuri peili. Joonan kirjoittamassa novellissa nainen oli toistellut nimeä peilin ääressä kynttilä oikeassa kädessään ja Bloody Mary drinkki vasemmassaan. Joona ei nähnyt naisen kasvoilta, oliko tämä kauhistunut vai peräti kiihottunut ottaessaan vastaan tarjottua drinkkiä, mutta nainen katsoi häntä aivan eri tavalla kuin aiemmin.

Joona otti kynttilän repustaan ja ojensi sen naisen käteen heti, kun he olivat istuutuneet penkille aivan suuren peilin lähellä. Hän veti molemmat naiset lähelleen ja alkoi hiljaa melkein kuiskaten kertoa tarinaa Bloody Marysta. Naiset näyttivät kauhistuneilta.

Joona silitti lantiofarkkunaisen punaisia hiuksia, asetti tämän peiliä kohden kynttilä ja drinkki käsissään ja käski tämän toistella Bloody Maryn nimeä. Nainen vapisi, mutta totteli kuin hänen olisi ollut pakko tehdä niin. Joona ei koskenut Leffeensä, vaikka olisi halunnut juoda kulauksen. Hänen kohtalonsa riippui naisesta. Pian hänelle selviäisi, kannattiko tähän naiseen tuhlata aikaansa.