Hissi on kulkuvälineistä
kummallisin. Vertikaalinen suunta – ylös alas. Kulkija astuu sisään
ulos. Kotiin pois.
Mutta mikä
on hissin lopullinen määränpää?
Lapsuuteni hissi oli
sinapinkeltainen muisto kahdeksankymmentä luvulta. Pinttynyt tupakanlemu, katupölyn
metallinen haju, edellisen kulkijan pyykkien tuoksu. Taistelimme veljen kanssa,
kumpi saisi painaa napista, johon syttyi punainen valo. Tutkin hissin seinällä
olevia lukuja lapsen loputtomalla uteliaisuudella. Äiti,
mitä tossa lukee? Äiti
luki luvut meille ääneen: vuosi 1983, seuraava
tarkistus 1998, sallittu henkilömäärä
4, 245 kilogrammaa.
Kerran meitä
oli hississä viisi. Huolestuin: rikoimmeko jotain lakia?
Tai entäpä jos hissi ei kestä
painoamme, vaan syöksyy kuiluun, pimeään
rotkoon?
Joskus niin kävikin.
Painajaisunissani.
Eräs
asia on aina erityisesti kummastuttanut minua. Miksi hisseissä on peili? Jotta on jotain tekemistä
hissimatkalla itseään peilatessa? Jotta voi
tarkistaa tuulen tuivertamat hiukset ojennukseen ennen kuin soittaa ystävän
ovikelloa? Jotta aamuyön kotimatkalla ei voi välttää
kohtaamasta omaa kuvaansa, tuhraantunutta ripsiväriä,
lasittunutta vierasta katsetta...?
Tänään
katsoessani hissin peiliin en muista, miltä eiliset kasvoni näyttivät.
Nykyään
asun kerrostalossa, jossa hissi on seinänaapurini. Kun olen kotona kuulen, kuinka joku
avaa rappukäytävässä hissin oven ja paukauttaa sen kiinni. Rämähdys,
kun hissi osuu kerrokseen. Takaisin alas suunnatessaan hissi ujeltaa yksinäisesti.
Jatkaa päättymätöntä matkaansa.
– Anna Pulkkinen
Aikanaan näkövammaisten vappulehdessä oli puhuvan hissin haastattelu. Saman voisi toteuttaa yliopiston kirjastossa.
VastaaPoista