Laura Väänänen
Mä olen vihdoinkin saanut todisteita
mörön olemassaolosta, mutta Nilla keskittyy epäolennaiseen: “Kävitsä vauvojen
vessassa? Siis vauvojen vessassa? Tosi noloo. Siis tosi”, se kohkaa
eikä ole selvästikään pääsemässä asian ylitse, joten mä vedän sitä
korvalehdestä. Se saa sen hiljaiseksi siksi aikaa, että mä ehdin vaatia sitä
rauhoittumaan ja kuuntelemaan, mitä mulla on oikeasti sanottavana sen
vauvanvessajutun takana.
Kaikki alkoi siitä, kun mä olin pieni lapsi. Mun
Mummi oli ollut kirjastolaitoksen kannattaja jo kauan ennen mun syntymää, eikä
mun syntymä ollut sellainen tapahtuma, että se olisi vaikuttanut Mummin
kirjastomieltymyksiin, ellei sitten ehkä lisäävästi. Lyhyesti sanottuna Mummi
vei mua kirjastoon paljon, ja se oli ihan ok. Varsinkin silloin pienenä
kirjasto oli musta tosi jännä paikka. Kirjojen lisäksi, jotka oli siis tosi
jees myös, siellä oli tosi hyviä lukupaikkoja, joista parhaat oli kyllä
ärsyttävän usein varattuina, ja kattoon asti yltäviä kasveja ja vapaata
peliaikaa ja usein myös tosi hiljaista. Sellaista hiljaista, mitä ei ole
missään muualla.
Sitten eräänä päivänä:
Mummi: “Lähdetään. Aika lähteä.”
Mä: “Eiiiii vielä, YHYYY!” (Mä olin noin neljä,
joten mä saatoin parkua silloin, kun mä en halunnut tehdä jotain.)
Mummi: “Juujuu. Mummi lainasi jo nämä kirjat,
mitä sinä halusit, ja nyt on aika lähteä. Käyt vain vessassa ensin. Osaatkos jo
itse käydä vessassa?”
Mä: “Osaan tietenkin.” (Mä menen vessaan.)
Mörkö: “Nyyyh.” (No ei se nyt sanonut nyyh,
mutta siis tarkoitan, että kuului itkun ääntä.)
Mummi: (Koputtelee vessan oveen.) “Onkos jo
valmista? Tarvitsetko apua?”
Mä: “Een. Tuli jo.” (Tulen vessasta kuin ei
mitään ja pesen kädet.)
Mummi: (Katsoo mua pitkään.) “Oliko pelottavaa
käydä yksin?”
Mä: “No ei.”
Mummi: “Sinulla on vähän huolestunut ilme.”
Mä: “Ei.” (En mä enää tiennyt, että mihin mä
sanoin ei, varmuuden vuoksi kai vain.)
Mummi: “Mummi tietää, että isot lapset kertovat
sellaista tarinaa, että siellä vessassa olevan lukitun oven takana on mörkö.
Minä ajattelin, että jos sinä pelästyit sitä.”
Mä: “Ei mörköjä oo. Ne on vaan satua.”
Mummi: (Jonka kuuluisi myönnellä mörköjen
tosiaan olevan vain satua, ei sano mitään. Mä olen vielä liian pieni
tulkitsemaan sen ilmettä, mutta mä ajattelen, että kohta Mummi itkee. Siksi mä
pistän tohinaksi ja puen takin ja sormikkaat reippaasti itse, ja silloin Mummi
muistaa sanoa, että) “Ne ovat vain satua.”
Sen tapauksen jälkeen mä olen ollut kirjaston
hiljaisuuten erityisen tyytyväinen. Jos vauvavessassa olevan lukitun oven
takana sattuisikin asumaan mörkö, niin ainakin mä kuulisin, jos sen onnistuisi
murtautua sieltä pois, ja ehtisin juosta karkuun. Mutta mä olen kuullut
kirjastossa vain ihan tavallisia ääniä. Ei mitään mörköön viittaavaa. Mä olen
kuitannut koko mörköhöpinän lasten jutuiksi ja päätellyt, että se lukittu ovi
on varmasti jokin varaston ovi. Enkä mä nytkään mitään kuule.
Joskus, kun on itse jo tosi iso, tulee eteen
tilanteita, kun vaan pitää tunnustaa, että onkin ehkä vähän pieni. Sellainen
tilanne tulee nyt. Mä olen pelannut liian pitkään: mä vaan pelasin ja pelasin
ja jatkoin, vaikka mä tiesin, että pitäisi lopettaa ja lähteä harkkoihin, mutta
mä en vaan saanut aikaiseksi. Harkat alkaa vartin päästä, ja matka on nopeasti
juostava, mutta mun pitäisi käydä veskissä, ja isojen vessaa pitää hallussaan
oikeasti isojen tyttöjen porukka. Mä odotan vähän. Mä katson kelloa: yksi
minuutti. Viisi minuuttia, eikä kukaan tule ulos. Silloin mä teen
henkilökohtaisen ratkaisun ja menen vauvojen vessaan.
Kaikki on tosi, tosi pientä! Ihan kuin astuisi
johonkin minimaahan. Lavuaari on pieni ja alhaalla, ja julisteet on ripustettu
hirmu matalalle, ja kun mä istun pöntölle niin mun polvet osuu melkein mun
leukaan. Ei vitsi, mä ajattelen, tästä pitää kertoa Nillalle. Sitten mä
kurkkaan avaimenreiästä, joka osuu just mun silmien tasolle, ja mä näen
jotakin. Mä en osaa heti kuvailla sitä, mitä avaimenreiästä näkyy, enkä
myöhemminkään Nillalle, mutta heti mä kuitenkin ymmärrän, että se on Mörkö. Mä
laitan mun silmät kiinni, nousen tosi hitaasti ja peräännyn ulos vessasta.
Ovella mä törmään isojen tyttöjen porukkaan, joka on vihdoinkin suvainnut
madella ulos vessasta, ja ne sähisee mulle jotain, mitä mä en enää kuule, koska
mä juoksen jo kaukana. Mä ehdin harkkoihin hyvin ja tajuan, että en mä oikeasti
ole päässyt Mörköä karkuun, koska se ei edes pääse pois sieltä oven takaa
jahtaamaan yhtään ketään.
Kun mä saan Nillan ajan tasalle ensinnäkin
siitä, että mörkötarina on silkkaa faktaa ja toiseksi siitä, että Mörkö pitäisi
vapauttaa ja että mä tarvitsen siihen sen apua, se nostaa leukaansa ja kohottaa
kulmakarvojaan:
“Ja miten muka ajattelit tehdä
sen? Se ovi on lukossa ja tehty varmaankin tyyliin raudasta. Miten sä saat sen
auki?”
Tässä kohtaa mulla on vetää
ässä hihasta tai avain taskusta:
“Mulla
on siihen avain. Tai ainakin mä olen aika varma siitä. Mä löysin tän pienenä
ulkoa, ja koska kukaan ei kaivannu tätä ja tää näytti muutenkin ihan
unohdetulta tapaukselta, mä sain pitää tän leikkejä varten.”
Samalla, kun mä kerron tätä
Nillalle, mulle tulee mieleen, että Mummi on aina ollut omituisen kiinnostunut
siitä, onko avain mulla vielä tallessa ja vannottanut mua pitämään siitä hyvää
huolta, mutta sitä mä en kerro Nillalle. Jos Mummi liittyy jotenkin tähän
mörköjuttuun, niin Nillan ei tarvitse tietää siitä mitään. Mulla on muutenkin
sellainen vainu, että Nillalle kannattaa kertoa vain tehtävän suorittamisen
kannalta oleellisin tieto eli ei mitään ylimääräistä, vaikka se onkin mun paras
ystävä. Sen ei tarvitse tehdä muuta kuin pitää kirjastotäti kiireisenä sen
aikaa, että mä avaan Mörölle oven. Mä ojennan Nillalle edistyneiden
lukudiplomilistan, sillä mä tiedän kokemuksesta, että se takaa kirjastotädin
horjumattoman huomion ainakin puoleksi tunniksi. Sen pitäisi riittää.
Tiistain koittaessa me sitten Nillan kanssa
marssitaan kirjastoon. Mä olen päättänyt, että tiistai on sopiva päivä, koska
koulu loppuu aikaisin, kirjastossa on muutenkin hiljaista, eikä iltapäivällä
ole harkkoja. Mä kuulen kirjastotädin hurmioituneen huudahduksen, kun Nilla
lähestyy sitä edistyneiden lukudiplomilista käsissään, ja silloin mä pujahdan
vauvavessaan. Vauvavessan varsinaista ovea ei saa lukkoon, joten mä siirrän
roskakorin sen eteen merkiksi siitä, että vessa on varattu. Se lukittu ovi on
valkea, niin kuin vauvavessan seinätkin, ja tosiaan eri materiaalia kuin
tavalliset vessojen ovet. Mä kaivan repusta avaimen. Reppu tuntuu kolisevan ja
rämisevän niin, että koko kirjasto kaikuu. Mä pysähdyn ja vedän henkeä. Avaimen
ympärillä mun kämmen hikoilee. Mä astun lukitulle ovelle, kumarrun ja kuiskaan
avaimenreikään:
“Mörkö, mä avaan
kohta oven. Älä tapa mua. Mä osaan karatea.”
Oikeasti mä
käyn painissa, mutta se ei varmastikaan tee vaikutusta mörköihin.
Kun Mörkö tulee ulos, se pysähtyy hetkeksi
huojumaan mun lähelleni, ja mä ajattelen taas olevani ainakin vähän pieni,
sillä mä en ymmärrä Mörön tekemää tunnelmaa. Se on kuin pilvistä leijuisi
kukkia, jotka kutittavat, kun ne osuvat iholle, ja kaikkia naurattaa. Sitten
Mörkö on mennyt, enkä mä ole kuollut, ja Nilla maleksii tympääntyneenä
vauvavessan ovella ja marisee, että voitaisiinko me jo lähteä, koska tämä
leikki alkaa käydä jo tylsäksi. Mä suljen avaamani oven, eikä Nilla huomaa tai
välitä huomata.
Mummilla tuoksuu vatruskoilta. Mä laitan veden
kiehumaan teetä varten ja odotan, että Mummi saa sen joogaharjoituksen loppuun.
Me istahdetaan pöytään, hörpitään ja mutustellaan.
“Mitenkäs
päivä meni?”
“Ihan hyvin,
mä päästin sen Mörön vapaaksi.”
“Hyvä.”
“Mikä se
oikein oli? Mistä se tuli? Ja miten se joutui kirjastoon vauvavessan oven
taakse?”
“Minä en
oikein tiedä, mutta minulla on siitä kyllä ajatus. Minulla on ollut aika kauan
aikaa miettiä asiaa.”
Mummi alkaa
kertoa, ja äkkiä se on tärkeintä maailmassa.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti