Jenna Simpasesta on moneksi, myös Maaninkavaara-näytelmän päähenkilöksi Heidi Huttuseksi

Teksti: Lasse Lindqvist

Kuvat: Inari Niininen, Raili Kivelä

Jyväskylän Huoneteatterissa näyttelevällä Jenna Simpasella on monta rautaa tulessa, hän ei ainoastaan näyttele, hän myös tanssii, tekee koreografioita, myy Pandan tehtaalla karamelleja ja opiskelee historian opettajaksi.

Miika Nousiaisen vuonna 2009 julkaisemasta Maaninkavaara-romaanista on tullut pienimuotoinen ilmiö. Tarinaa esitetään teattereissa eri puolilla Suomea. Kertomuksen keskiössä on tavallisen suomalaisen perheen isä, Martti Huttunen, joka yrittää pelastaa Suomen kestävyysjuoksumainetta valmentamalla teini-ikäisestä Heidi-tyttärestään juoksijaa. Valmennussuhteen taustalla on tragedia. Perheen kestävyysjuoksua harrastanut poika Jarkko on kuollut. Heidi haluaa piristää isäänsä alkamalla juosta. Martti Huttusella on periaate: hän valmentaa joko tosissaan tai ei ollenkaan. Hän on fanaatikko, juoksuhullu. Tarinasta kasvaa tragikomedia, jossa isä rääkkää tytärtään valmennusmetodeillaan, vaikka luulee tekevänsä kaiken tyttärensä parhaaksi. Heidi on aloittanut juoksuharrastuksen vapaaehtoisesti, mutta ei tunnu sittenkään olevan aivan varma, haluaako hän todella juosta.  

Martti Huttusen (Kari Eloranta) valmennuksessa Heidi Huttunen (Jenna Simpanen) ei helpolla pääse

Kävelen lätäkköjä väistellen kohti Jyväskylän Huoneteatteria. On syyssateinen, viileä perjantai-iltapäivä. Olen nähnyt Tarja-Liisa Qvintuksen ohjaaman ja Pentti Kotkaniemen – Nousiaisen alkutekstin pohjalta – käsikirjoittaman Maaninkavaara-näytelmän jo kaksi kertaa eturivistä Jyväskylän Huoneteatterissa, mutta tällä kertaa en ole menossa katsomaan esitystä, vaan astun sisään teatterin ovesta Naagan tutkivana journalistina. Vakaana pyrkimyksenäni on selvittää, millainen ihminen juoksijatyttö Heidiä esittävä Jenna Simpanen on. Onko hänkin juoksuhullu? Haluaako hänkin miellyttää vanhempiaan keinolla millä hyvänsä?

Huoneteatteriin astuessani aistin sen saman teatteritunnelman kuin aina ennenkin. Paikassa on kodikkuutta ja vanhan ajan teatterin henkeä, kauneutta, jotain tunnelmallisempaa ja sympaattisempaa kuin kaupunginteatterissa ja muissa suuremmissa teattereissa, jotain, mikä saa minut aina uudestaan saapumaan paikalle. Kello on vasta kaksi iltapäivällä, eikä kukaan ole vielä myymässä kahvia ja pullaa, mutta aistin ympärilläni odotusta ja kuulen sieltä täältä iloista puheensorinaa. En ole vieraillut Huoneteatterissa pelkästään puitteiden takia, en kahvin ja pullan, enkä edes edullisten hintojen ansiosta. Olen vuosien saatossa säännöllisten teatterivierailujeni aikana huomannut, että tässä pienessä teatterissa Sammonkadulla, aivan kotitaloni lähellä, tehdään teatterityötä suurella sydämellä ja tunteenpalolla.

Vaikka juokseminen saattaa olla Maaninkavaara-näytelmän päähenkilö Heidille pakkopullaa, teatteria ei tehdä Huoneteatterissa rahasta tai väkisin, vaan rakkaudesta lajiin. Harrastelijanäyttelijä-nimitys kuulostaa korviini likipitäen loukkaukselta, kun termiä käytetään Huoneteatterin osaavista näyttelijäkyvyistä ja vakuuttavista teatterikonkareista puhuttaessa. Kaupunginteatterin ammattinäyttelijät ovat arvonsa ansainneet, sitä ei käy kiistäminen, mutta iso osa Huoneteatterin näyttelijöistä voisi näytellä samalla lavalla heidän kanssaan, enkä uskoisi kovin monen huomaavan laadullista eroa. Pakkohan se on myöntää, Huoneteatterin näyttelijät ovat idoleitani. He tekevät taidetta harrastuksena, koska tuntevat näyttelemisen kutsumuksekseen ja haluavat tarjota katsojille elämyksiä. Sitä paitsi, he eivät käytä lähemmäs kolme tuntia kestävässä Maaninkavaara-näytöksessään omien sanojensa mukaan edes kuiskaajaa. Kuiskaaja oli kyllä harjoituksissa, mutta ei enää näytöksissä.

Näytelmän ohjaaja Tarja-Liisa Qvintus kertoo huomanneensa Jyväskylän harrastelijateatterien poikkeuksellisen korkean tason, mikä ei todellakaan ole itsestäänselvyys kaikissa Suomen kaupungeissa. Qvintus on myös jo useiden vuosien ajan pitänyt yllä yhteistyötä Karjalan Kansalliseen Teatteriin, jonne Maaninkavaara-porukka lähtee marraskuussa vierailulle esittämään näytelmänsä. Petroskoissa on Qvintuksen mukaan enää vain noin 20 prosenttia suomenkielistä väestöä, mutta suomenkielinen teatteritoiminta on siellä yhä erittäin laadukasta. Petroskoista saapuu Jyväskylään vastavierailulle Kaaos-näytelmä, jota esitetään Huoneteatterissa 18. ja 19. marraskuuta. “Ajattelin, että tämä Maaninkavaara olisi hyvä esitys viedä heidän nähtäväkseen Venäjälle, kun Suomihan kuitenkin on tunnettu urheilukansana”, Qvintus tokaisee innostuneesti ja jatkaa hyväntuulisesti “Meillä on siellä suomenkielinen lehti, Karjalan Sanomat. Paikalle tulee varmaankin myös paikallistelevisio”.

Aurinkoisesti hymyilevä Jenna Simpanen odottaa minua Huoneteatterin taukotilan pöydässä. Samassa paikassa muistan istuneeni joskus ennen teatterin näytöksiä sekä näytöksien väliajoilla. Simpanen erottuu pukeutumisellaan ja meikkauksellaan näytelmästä tutusta Martti Huttusen valmentamasta teinitytöstä, Heidistä, Heitsukasta. Vastapäätäni istuu parikymppinen nuori nainen, eikä näytelmän teiniflikka. Vaaleassa sporttista energiaa pursuavassa naisessa on kuitenkin alkuhämmennyksen jälkeen aistittavissa aimo annos myös Heidiä. Emme ehdi aloittaa haastattelua, kun päätämme paeta ympäröivää hälinää. Simpanen tietää rauhallisemman haastattelupaikan. Hän johdattaa minut naisten pukuhuoneeseen. Puuterien ja meikkien maailmassa toimittajaa alkaa jo hivenen arveluttaa, onko kaikki sittenkään vaivan arvoista. Mitäpä sitä ei tekisi juttua saadakseen, muistutan itseäni ja ajattelen, että moni saattaisi olla jopa kateellinen kuullessaan minun istuvan naisten pukuhuoneessa haastattelemassa nuorta näyttelijälahjakkuutta. Pukuhuoneessa on itse asiassa omanlaistaan ajatonta tunnelmaa, kuten muuallakin Huoneteatterissa. Sitä on vaikea selittää ulkopuolisille. Tunnen, että voisin istua tilassa tuntikausia ja puhua teatterin maailmasta. Voisin suostua jopa meikattavaksi –

tai no ehkä en sittenkään. Olen nimittäin joskus luvannut vaimolleni, että hän saa olla ensimmäinen ihminen, joka meikkaa minut.

En alkuun oikein osaa päättää, esittäisinkö kysymykseni Jenna Simpaselle vai sittenkin hänen roolihahmolleen Heidi Huttuselle. Onko heissä edes eroa, vai ovatko he samanlaisia? En ehdi kovin tarkkaa tiedustella asiaa, kun Simpanen tokaisee painokkaasti mutta hymyä äänessään “Oikeastihan mä vihaan juoksemista, en yhtään tykkää siitä”. Hän kuitenkin ottaa hieman myöhemmin sanojaan takaisin. Ei hän sentään vihaa juoksemista, hän ei vain erityisemmin pidä siitä. “Viime kesänä minut jotenkin saatiin suostuteltua juoksemaan Jyväsjärven ympäristöön. Se oli ihan kivaa, mutta ei sellaista, mitä itse lähtisin vapaaehtoisesti tekemään”. Näytelmäporukan keskinäisissä keskusteluissa ja harjoituksissa Jenna Simpasesta on löydetty paljon yhteneväisyyksiä roolihahmo Heidi Huttuseen.

Simpanen luonnehtii Heidiä kiltiksi tytöksi, joka haluaa kaikessa vanhempiensa parasta. Tämän vuoksi Heidi aloittaa myös juoksemisen – isäänsä miellyttääkseen.

“Itsehän en ollut mikään kapinoija nuorena, tottelin aina äitiä ja isää, enkä mitenkään rötöstellyt tai rietastellut. Olin sellainen kiltti tyttö vähän niin kuin Heidikin”. Heidi Huttusessa kuitenkin herää näytelmän aikana myös kapinapuoli, jollaista Jenna Simpanen ei itsessään tunnista. Hän ajattelee, että jos olisi todellisuudessa joutunut Heidin tilanteeseen, olisi hän luultavasti jatkanut isänsä miellyttämistä vailla minkäänmoista kapinaa. Simpasen vastauksista on aistittavissa, että hän näyttelee ikään kuin samaan aikaan paitsi itseään, niin myös jotain itselleen vastakkaista. Näyttelemällä eläydytään roolihahmon iloihin, suruihin, huoliin, murheisiin, haaveisiin ja pelkoihin. Onko näytteleminen tietynlaista eskapismia? Simpanen ei emmi, vaan toteaa, että näytellessä pääsee todella pakoon omia pikku murheitaan. “Viimeistään siinä vaiheessa kun astun ensimmäistä kertaa lavalle, alkavat kaikki muut asiat unohtua. Joskus, jos on jokin vähän suurempi huoli omassa elämässä, huomaan, että saatan kyllä miettiä sitä jossain kohtauksessa näytöksen aikanakin. Jossain vaiheessa lavalla ollessani alan kuitenkin ajatella, että se oman elämäni huoli on lopulta aika pieni asia ja että siitä kyllä selvitään”.

Näyttelijät Henna Salonen, Emma Karolaakso ja Tero Yli-Hallila nostelevat puntteja näytelmän kuntosalikohtauksessa.

Simpanen kertoo innostuneena, miten paljon näyttelyharrastuksen myötä pääsee tutustumaan uusiin ihmisiin. Hän tosin aavistuksen harmittelee, ettei ole viikonlopputöiltään juuri ehtinyt osallistua näytelmäporukan perjantai-näytösten jälkeisiin illanviettoihin. Kilttinä tyttönä hän menee lauantai-aamuisin töihin, Pandan tehtaille karkkia myymään, eikä halua olla töissä väsyneenä. Työnarkomaaniksikin itseään luonnehtiva nainen opiskelee Jyväskylän yliopistossa historian opettajaksi. Opintojen ohessa vapaa-aikaa ei juuri jää, sillä näytelmäharjoituksia saattaa olla etenkin ensi-iltaa edeltävinä päivinä jopa viitenä iltana viikossa. Simpasen kalenteri on useimmiten niin täynnä töiden, opiskelujen ja teatteriharrastuksen takia, että hän ei ole edes aivan varma, mitä tekisi vapaa-ajallaan. “Tällä viikolla sain yllättäen pari vapaapäivää. Mietin, mitä ihmiset oikein tekevät, kun heillä on vapaa-aikaa. Käytin sitten vapautuneen ajan hyödykseni leipomalla Daim-juustokakun”. Juustokakkua ei ole vielä maistettu, eikä Simpanen osaa sanoa, leikataanko kakusta ensimmäiset palat ennen vai jälkeen illan esityksen. Perjantai-iltansa hän tulee viettämään taas Huoneteatterin näyttämöllä. “Yleensä niinä viikonloppuina, kun en ole itse näyttelemässä, olen täällä narikassa tai lipunmyynnissä”. Myös näyttelemistä harrastavan poikaystävänsä hän kertoo tavanneensa, yllätys, yllätys: teatterissa.

Näyttelemisestä on Simpaselle hyötyä myös tulevan ammattinsa kannalta. Harrastuksestaan hän kokee saavansa itsevarmuutta ja esillä olemisen kokemusta. Ne ovat tärkeitä voimavaroja historian opettajan työssä. Kuitenkin Jenna Simpanen näyttelee pääasiassa muista syistä. “Mielestäni on aina kiva, jos voin saada ihmiset nauramaan ja kokemaan suuria tunteita”. Simpasen kipinä näyttelemistä kohtaan syttyi ensimmäistä kertaa rippikoulussa, hänen ollessaan isosena. “Voin paljastaa, että loppuvaiheessa tein koko isoshommaa melkein pelkästään sketsien takia. Oli kivaa opetella vuorosanoja ja näytellä jotain toista ja naurattaa ihmisiä”. Lyseon lukioon mentyään hän löysi lukiossa opettavan ja Huoneteatterin puheenjohtajana toimivan Raili Kivelän teatteriprojektit. Kivelän innostamana ja ohjaamana Simpanen hurahti oikein toden teolla näyttelemiseen ja sillä tiellä hän on yhä nykyäänkin. Lapsuudessaan Jenna Simpanen kertoo olleensa näyttämöllä lähinnä tanssimassa. Tanssiharrastus, joka painottuu show- ja jazz- tyyppiseen tanssiin, jatkuu yhä näyttelyharrastuksen rinnalla. Simpanen kertoo myös tekevänsä tanssikoreografioita, ohjaavansa tanssia ja vetävänsä satujumppaa lapsille ja teini-ikäisille tytöille. Huoneteatterin lisäksi hän vaikuttaa myös Kulissin latoteatterissa – hän tekee tanssikoreografiat teatterin ensi kesänä esitettävään lastennäytelmään Noita Nuppunen ja kadonnut pikkuveli. Aikuisten näytelmänä Kulissi tulee tarjoamaan ensi kesänä Rocky Horror Show:n, jossa Simpanen kertoo luultavasti olevansa mukana tanssimassa.

Maaninkavaara-porukan teatterivierailu Petroskoihin saa nuoren naisen innostumaan. “Tykkään matkustella. Odotan että saan nähdä vähän sitä kaupunkia ja kulttuuria. Olen tosin vähän nirso ihminen, kun en tykkää syödä mitään eksoottisia ruokia. Olen miettinyt, että pitäisiköhän mun ottaa sinne jotkut omat eväät ja omat vedet mukaan, etten vaan saa mitään ruokamyrkytyksiä”, Simpanen toteaa ja naurahtaa.

Historia on Jenna Simpasen toinen intohimo.  “Olen vähän sellainen haaveilija. Tykkään kaikista prinsessasaduista. Historia oli jo kouluaikoina tosi mielenkiintoista, kun se oli sellaista yhtä isoa tarinaa – tai monta tarinaa nivottuna yhteen – ja niistä tarinoista sai sitten itse valita, mitä halusi lukea enemmän. Tykkään erityisesti keskiajasta, kun siellä oli niitä prinsessoja ja linnoja ja ritareita”. Kysyttäessä, haluaisiko hän esittää keskiaikaisia rooleja, Simpanen vastaa haaveilevalla äänellä ”Joo, prinsessaa olisi ihana esittää” ja kertoo sitten prinsessaroolin esittämisen olevan hänellä jo entuudestaan tuttua puuhaa esimerkiksi Oy Taikahuilu Ab -näytelmästä.

Pyydän haastateltavaa paljastamaan jotain sellaista näyttelemisestä, mitä kaikki maallikot eivät välttämättä tiedä. “Näytteleminen on ainakin valtavan koreografioitua. Vaikka saattaa välillä näyttää, että lavalla juoksennellaan sinne tänne ja kävellään minne vaan ja puhutaan ihan miten sattuu, niin todellisuudessa se on kaikki tosi tarkasti mietittyä. Kaiken tulisi näkyä yleisölle, eikä kukaan saisi blokata ketään”. Toimittaja alkaa miettiä, kuinka on itse joskus käynyt katsomassa saman näytelmän useampaan kertaan, kun lavalla on ollut samanaikaisesti niin paljon seurattavaa, ettei yksi katselukerta yksinkertaisesti ole riittänyt. Useimmat ihmiset käyvät katsomassa näytelmän kuitenkin vain kerran, minkä vuoksi Simpasen mukaan on tärkeää, että koreografia on tarkkaan suunniteltu. “Lisäksi aina, kun lavalla käännytään, pitää kääntyä yleisön kautta”. Naagan tutkiva journalisti tuntee itsensä aivan blondiksi. Hän ei saa heti konkreettisesti kiinni siitä, mitä Simpanen sanoillaan tarkoittaa. Silloin vaaleahiuksinen näyttelijätär pyörähtää toimittajan edestä ja selittää samalla asian niin havainnollistavasti, ettei edes tyhmäksi heittäytynyt journalisti voi enää erehtyä. Eli, käännytään ikään kuin naama yleisön kautta? varmistan. Simpanen vahvistaa olettamukseni oikeaksi. Tunnen suurta helpotusta vihdoin ymmärrettyäni. “Jotkut näyttelijät noudattavat myös sellaista sääntöä, ettei saa puhua ja liikkua samaan aikaan”, Simpanen jatkaa ja kertoo itse olevansa niitä näyttelijöitä, jotka puhuvat mieluiten liikkuessaan.

Lähdemme tutustumiskierrokselle kaikkiin niihin Huoneteatterin tiloihin, joita toimittaja ei ole aiemmin nähnyt. Aiemmin vain yleisön puolella ja taukotilassa istuneen Naagan toimittajan pitkäaikainen haave käy toteen – hän saa vihdoin nähdä ja kuulla, mitä kaikkea kiehtovaa ja kivaa on Huoneteatterin niissä tiloissa, joihin katsojat eivät yleensä saa kurkistaa: verhojen takana, takahuoneissa… Toimittaja ei halua kertoa näkemästään enempää, hän ei tahdo paljastaa teatterin salaisuuksia, jotka ovat osa sen viehätysvoimaa. Jotain hän haluaa kuitenkin kertoa: Huoneteatterin uumenissa on nimittäin pukuvuokraamo, jossa on mitä kauneimpia ja komeimpia asusteita, joista Jenna Simpanen ihastuneena esittelee Kahden herran palvelija -näytelmässä käyttämiään, hänelle mittatilauksena teetettyjä roolivaatteita. Huoneteatterin pukuvuokraamoa saavat käyttää muutkin kuin teatterialan ihmiset, eikä pukujen vuokrauspalvelu todellakaan ole hinnalla pilattu.

Näyttelijät Jenna Simpanen, Henna Salonen ja Eetu Juvonen

Haastatteluaika on loppumassa, mutta päätän asettaa Jenna Simpasen vielä piinapenkkiin, kysymys ja vastaus -tyyppiseen haastatteluun, jossa pyydän häneltä mahdollisimman nopeita vastauksia:

Kysymys ja vastaus:

Sateenkaari vai neliapila? Neliapila

Kissa vai koira? Koira

Suomen paras kaupunki? Jyväskylä

Mielimusa? Tykkään kuunnella radiota. Aamuisin kuuntelen Radio Aaltoa ja iltaisin NRJ:tä. Tykkään musikaalibiiseistä tosi paljon, joten niitä kuuntelen paljon Spotifysta.

Iron Maiden vai Judas Priest? Iron Maiden

Lätkä vai futis? Lätkä

Luonteeltasi olet? Avoin, mutta toisaalta taas välillä ihan hirveän sulkeutunut
Paras näkemäsi näytelmä? Oopperan kummitus. Se on kyllä musikaali, mutta se tuli nyt ensimmäisenä mieleen. Olen nähnyt sen Lontoossa kaksi kertaa.

Kahvi vai tee? Tee

Punkku vai valkkari? Valkkari

Englanti vai USA? Englanti

Hissi vai portaat? Otan hissin vain, jos se on jo valmiiksi siinä kerroksessa, jossa itse olen. Yleensä valitsen portaat.

Suklaa, laku vai toffee? Suklaa

Lempikirja (fiktiivinen)? Vaikea sanoa. Ehdin lukea aika vähän nykyään. Tällä hetkellä luen Diane Gabaldonin Outlander-sarjan kirjaa, kun innostuin Yle TV2:lta tulleesta Outlanderista, joka on tehty Gabaldonin kirjojen pohjalta. Tykkään muutenkin Skotlannista, joka on kirjassa ja tv-sarjassa tapahtumapaikkana. Kirjoitan varmaan gradunikin Skotlannista.

Kaappidiggailu? (pitkän miettimisen jälkeen) Olen ruvennut tykkäämään Antti Tuiskusta. Sen uusi tuotanto on tosi hyvää.

Di Caprio vai Depp? Leo. Ennen olisin vastannut Johnny, mutta nyt kun se on eronnut, niin mä otan kyllä Di Caprion. Vaikka en mä siitä Deppin aiemmastakaan naisesta tykännyt, mutta nyt kun se Johnny on sen uuden nuoremman kanssa, niin siitä on tullut vähän liian sellainen miespuuma, etten enää oikein tykkää. Leo on pysynyt ihan rehellisesti niissä malleissaan ja vaihtelee niitä sopivin väliajoin… (nauraa).  Di Caprio ei ikinä saa Oscaria – se on kyllä tosi sääli.

Mottosi? Mottoni aina vähän vaihtelee. Tänä kesänä se oli “mä en luota siihen, että siellä on lämmin”. Puin aina pihalle lähtiessäni tosi paljon vaatetta päälle. Yleensä aina, kun mottoa kysytään, vastaan kuitenkin että “hakuna matata”, niin kuin Leijonakuninkaassa. Se ei tosin luultavasti ihan kata tätä mun elämäntyyliäni. Yritän päästä siihen, mutta siltikin murehdin jatkuvasti menneitä. Se voisi kuitenkin olla mottoni jo siksikin, että tykkäsin laulaa Leijonkuningasta lukioaikoinani ja pidän Disney-leffoista muutenkin valtavan paljon.

Kerro vielä tähän loppuun jokin hauska tai koominen tilanne näyttelijänuraltasi?

Pari vuotta sitten näyttelin Oy Taikahuilu Ab -näytelmässä Paminaa. Roolihahmoni keskeisenä motiivina oli siinä näytelmässä etsiä kännykkänsä, joka oli kadonnut. Näyttämölle oli aseteltu sellaisia palikoita. Aina väliajalla kävin laittamassa yhden sellaisen palikan taakse sen kännykkäni, jotta voisin sitten myöhemmin muka sattumalta löytää sen sieltä kieriskellessäni maassa ihan murheen murtamana ja itsemurhan porteilla. Tarkoituksena oli, että käteni osuisi kännykkään muka vahingossa “ai kännykkä, täällähän se olikin” -tyyliin. No, monta kertaa aina tarkistin, että se kännykkä oli varmasti siellä, mistä sen sitten löytäisin. Jos se ei olisikaan ollut siellä piilossa, niin mulla olisi kuitenkin ennen sitä kohtaa kolmen minuutin monologi, enkä mitenkään olisi saanut haettua kännykkääni, jos se olisi unohtunut. Ennen sitä monologiani näytelmässä oli kohtaus, jossa vastanäyttelijäni Joonas heitteli tavaroita salkusta sinne tänne. Kohtauksen jälkeen Joonaksen tuli aina lähteä tosi kiireellä pois näyttämöltä ja pakata kaikki ne tavarat mukaansa, mitä nyt sattui löytämään siitä lähistöltä. Joskus siltä jäi nenäliina siinä kohtauksessa maahan. Menin sitten yhden kerran lavalle sen Joonaksen kohtauksen jälkeen ja näin että, jaahas, nenäliina on nyt sitten mun kännykkäni päällä. Ajattelin että, no, ei se haittaa. Onhan se ennenkin ollut siinä. Siinä sitten puhuin yleisölle ja samaan aikaan vaivihkaa päätin jalallani tarkistaa, että kännykkä on siellä, ja se ei ollutkaan! Joonas oli vienyt vahingossa myös sen kännykän pois. Olin siinä lavalla, mulla oli kolme minuuttia aikaa ja samaan aikaan puhuin ja mietin, että mitä mä voin tehdä. Tein sitten semmoisen ratkaisun, että käytin nenäliinaa kännykkänä. Otin sen nenäliinan käteeni ja muotoilin sen sellaiseksi neliöksi ja käytin kännykkänä. Raivosin sitten Joonakselle jälkeenpäin tyyliin “sä veit mun kännykkäni sieltä!”. Joonas oli seuraavaan näytökseen hankkinut mulle viisi erilaista kännykkää, joista sain sitten oikein valita, että mikä oli mun kännykkäni.

Hyvästelen Jenna Simpasen, joka alkaa siivota Huoneteatterilla. Siivoamisesta hänelle maksetaan, näyttelemisestä ei. Lupaan poiketa katsomassa Maaninkavaaran vielä ainakin yhden kerran. Astun hymyilevänä takaisin sateeseen. Huoneteatterissa käyminen on ollut jo itsessään eskapismia arjesta, tuumailen, kunnes arkisemmat, tylsemmät ajatukset täyttävät mieleni. Toivottavasti sanelimeni toimi. En haluaisi turvautua mustekynämuistiinpanojeni harakanvarpaisiin. Saavun kotitalolleni, melkein vinottain Huoneteatteria vastapäätä, ja katson rapun oven avatessani vielä kerran taakseni teatterin suuntaan. Huoneteatteri on minulle kuin toinen olohuone, kuin toinen koti, ajattelen ja tervehdin samalla rappukäytävässä naapuriani ja hänen leikkisiä koiriaan. 

Huoneteatterin nettisivut: http://www.huoneteatteri.fi/

Tietoa Huoneteatterin tulevista näytöksistä: http://www.huoneteatteri.fi/naytannot.php

Huoneteatteri Facebookissa: https://www.facebook.com/Huoneteatteri

Bloody Mary

Lasse Lindqvist

Lopulta meidät tuhotaan, tuhotaan sisältä, ja kaikista kauheinta on, että olemme täysin vapaaehtoisesti lähteneet valitsemallemme tielle. Monta väärää valintaa, jotka kaikki ovat tuntuneet oikeilta monien vuosien ajan, sillä meidän kaltaisemme ovat loppumattoman optimistisia, sitkeitä, unelmoijia ja satumaailmassa eläjiä. Kuitenkin meidät tuhotaan, sitkeydeltämme katkaistaan niskat nurin – ennemmin tai myöhemmin.

Meille maailma on suuri leikkikenttä, emmekä pääse lapsuuttamme ja nuoruuttamme karkuun, vaan mielikuvissamme palaamme niihin jatkuvasti uudestaan, vaikka istuisimme vain tietokoneen ääressä sanoin muodostamassa tuota menetettyä paratiisia takaisin.

Joona puristi pientä kiveä kättään vasten. Kivi oli teräväreunainen, harmaanmusta ja kylmä. Joonaa sattui, mutta hän halusi tuntea jotain, edes kipua, ennen kuin heittäisi kiven lampeen. Hän voisi yrittää heittää leipiä, kuten joskus saman lammen rannalla pikkupoikana. Tämän lammen rannalla, juuri samalla paikalla, hän oli saanut ensisuudelmansa. Samalla paikalla hän oli saanut myös ensimmäistä kertaa kunnolla turpiinsa.

Hän ei heittänyt leipiä, koska pelkäsi epäonnistuvansa siinäkin. Joona oli vakaasti päättänyt, että tämän päivän aikana hän hautaisi kirjalliset haaveensa, joihin oli sokeasti uskonut useamman vuoden. Nuo haaveet olivat antaneet hänelle lohtua ja voimaa jaksaa elämän rutiininomaista tavallisuutta. Luoja, miten hän vihasikin läpeensä keskiluokkaista kotiaan, jossa hänen vanhempansa näyttelivät keskiluokkaista onnea keskinkertaisella menestyksellä. Onneksi hänen ei ollut tarvinnut enää muutamaan vuoteen asua äidin ja isän kanssa, vaan hän oli yksin voinut vetäytyä niin sanotusta tavallisesta maailmasta kirjapinojensa keskelle.

Joona laittoi kiven farkkujensa taskuun. Tämän kiven hän päätti muistaa, kiven, josta kivulias muutos alkaisi. Ehkä kivi toisi onnea. Tavalliseen työelämään – varsinkaan toimistotyöhön tai niin kutsuttuihin miesten töihin – Joona ei osannut itseään kuvitella, mutta ehkä musiikki, teatteri tai jokin muu taiteenlaji voisi olla häntä varten.

Nyrkki täyteen pikkukiviä, niin Joona päätti, eikä tiennyt itsekään, mitä järkeä kivien keräämisessä oli. Hän tunsi hengenheimolaisuutta Erlend Loe:n Supernaiivi-romaanin päähenkilöön, joka lopetti yliopisto-opintonsa ja alkoi heitellä palloa seinään vain aikaa tappaakseen.

Joona keräsi samankokoisia pikkukiviä kuin se, jota oli juuri pitänyt kädessään. Nämä kivet olivat kuitenkin tusinakiviä, muodoiltaan tavallisempia ja vähäpätöisempiä.

Yhdessä rykelmässä Joona heitti nyrkillisen kiviä lampeen. Vaikeasti määriteltävä ääni tuotti hänelle mielihyvää. Ääni syntyi siitä, kun kivet tavoittivat lammen, mutta eivät särkeneet veden pintaa yhtä aikaa, vaan osittain eri aikaan. Voisiko hän heittää kivet joskus siten, että ne tavoittaisivat veden pinnan täsmälleen samaan aikaan? 

Puut huojuivat kesäkuun lempeässä tuulessa. Koivussa oli jo melkein täysi lehti. Haikeana Joona katsoi ympärilleen, luontoa, jonka olisi pitänyt juhlia hänen kanssaan, koska tänä kesänä hänestä olisi pitänyt tulla kirjailija. Viimeinen deadline kirjailijaksi tulemiselle oli ollut tänä kesänä, ja kun hän ei ollut onnistunut, oli järkevintä luopua koko haaveesta. 

Uskomaton määrä työtä hukkaan, vuosien työ ilman palkkaa, ilman mitään muuta korvausta kuin kirjoittamisen tuottama nautinto ja henkinen pääoma. Joona oli jo pitkästi päälle 29-vuotias, liian vanha esikoiskirjailijaksi. Menestyvän esikoiskirjailijan pitäisi olla reilusti alle 30-vuotias. Nuoruus myy, seksi myy, Joona tuhahti mielessään. 30-vuotissynttärit lähestyivät, eivätkä kustantamot olleet näyttäneet edes varovaista vihreää valoa hänen kirjallisille hankkeilleen.

WSOY, Tammi, Like, Gummerus, Sammakko… – joka paikasta hän oli saanut hylkäyskirjeen. Hänen arvonsa kirjoittajana oli mitätöity, hänen tekstiensä kirjallinen laatu oli saatettu häpeään asiantuntijoiden toimesta. Kirjoittaminen ja kirjallisuus olivat jo vuosia olleet Joonan parhaimmat ystävät, kuin rakastetut, ja nyt hän oli luopumassa niistä, jotta voisi valita itselleen uuden elämän. Entinen Joona kuolisi pian, uusi Joona astuisi tilalle.

Joku voisi sanoa, ettei kirjoittamista kannattaisi lopettaa, ettei haavettaan pitäisi haudata helpolla, ja että Joona oli kuitenkin yhä nuori. Haave voisi toteutua, sen Joona tiesi, mutta hän tiesi myös, ettei voisi rikkoa itselleen tekemäänsä lupausta, jonka mukaan fiktiivisten kertomusten kirjoittaminen oli lopetettava. Tämä päätös pitäisi, hän oli siitä varma.

Sorsat tepastelivat lammen rannalla. Joona olisi halunnut heittää niille jotain syötävää, ja vielä enemmän hän olisi halunnut olla yksi sorsista, joilla ei näyttänyt olevan kiire minnekään, eikä luultavasti kunnianhimoa tulla miksikään suuremmaksi ja merkittävämmäksi kuin oli tarpeen.

Kauniissa kesäpäivässä seisominen ahdistuneissa ajatuksissa oli jotenkin typerää, joten Joona yritti ajatella positiivisia puolia, kuinka hän vielä joku päivä hymyilisi ja muistaisi tämän siirtymävaiheen. Kesäkuun kolmastoista. Kolmetoista oli aina ollut hänen onnennumeronsa, ja siksi hän uskoi selviävänsä päivästä, josta oli tehnyt itselleen niin tärkeän siirtymän vanhasta elämästä uuteen.

Joona kaivoi repustaan WSOY:n kielteisen vastauksen, joka oli rypistynyt lähes lukukelvottomaksi. Tämä oli tässä, sota oli ohi. Ehkä tässä kaikessa oli jotain kaunista, ehkä tämä suru oli sittenkin iloa.

Reppu oli täynnä hylkäyskirjeitä, ja niiden joukkoon Joona pudotti WSOY:n paperin, mutta huomasi sitten kirjeiden joukossa muutakin valkoista. Joona kaivoi esille valkoisen kynttilän, jota katsoi halveksien. Hänellä oli ollut tapana juoda malja kynttilänvalossa jokaisen valmistuneen kaunokirjallisen tekstinsä kunniaksi. Kynttilänvalossa juotu malja oli merkinnyt hänelle siirtymistä edellisestä tekstistä seuraavaan, ja koska Joona oli päättänyt lopettaa fiktion kirjoittamisen, hän voisi yhtä hyvin heittää viimeisen kynttilänsä pois.

Hän pudotti kynttilän takaisin reppuunsa. 

Ohi kirkon, ohi ankean näköisten modernien kerrostalojen, jotka auringossa näyttivät jopa tavallista siedettävämmiltä. Joona käveli ja puristi onnenkiveään kättään vasten. Paidattomat pikkupojat juoksivat sortseissaan kilpaa asfaltilla, hermostunut nainen lastenvaunuineen oli törmätä Joonaan, taksi kuljetti puliukkoa paikalliseen baariin heti lähiökuppilan aukeamisaikana. Joona ei tiennyt miksi, mutta hän astui baarin ovesta sisään.

Hän istui yksin nurkkapöydässä ja siemaili oluttaan. Puliukko oli vielä selvin päin, eikä tullut juttelemaan, mikä oli ihan hyvä, sillä Joona oli liian selvä ja ahdistunut puhuakseen kenellekään. Ahdistus velloi rinnassa, tuli ja meni, eikä tunnetilojen äkillinen vaihtelu miellyttänyt Joonaa.

Baariin alkoi virrata väkeä, kaikenikäisiä, eikä paikka vaikuttanut ollenkaan sellaiselta räkälältä kuin hän oli kuvitellut sen olevan. Tämä oli Joonan ensimmäinen käynti tässä lähiökuppilassa, vaikka olihan hän usein kävelyretkillään kulkenut baarin ohi. Vakioporukan hän tunnisti kasvoista. Keski-ikäiset juopot baarin edessä tupakoineen haastamassa riitaa perjantai-iltaisin, joskus sunnuntai-iltaisin ja torstai-iltaisin – oikeastaan ilmassa oli rähinänpoikasta aina, kun Joona sattui kävelemään baarin ohi. Koskaan baarin ohi kulkiessaan hän ei ollut aavistanut, että hänen räkäläksi tuomitsemansa baari oli sisustukseltaan kuin englantilainen olohuone.

Kolmannen kerran Joona tilasi lisää olutta. Tiskillä oli jostain syystä eri nainen kuin aiemmilla kerroilla. – Oletko opiskelija? nainen kysyi. Joona nyökkäsi ja vilautti opiskelijakorttiaan. Tämä on hyvä paikka, täällä saa opiskelija-alennusta. Kaksi nousuhumalaansa hihittelevää nuorta naista sanoivat jotakin naisbaarimikolle. Joona ymmärsi naisten kysyneen, oliko myyjä kysynyt Joonan osoitetta tai puhelinnumeroa. Älkääs nyt, tässähän kohta ihan punastuu, sanoi nainen tiskin takana päätään samalla sivulle kääntäen. Joona tunsi itsensä hyvännäköiseksi mieheksi, sillä mikä muuten saisi naiset sanomaan jotain tuollaista. Ehkä hän voisi lähestyä naisia myöhemmin.

Toinen tiskin kupeessa istuvista naisista oli liian pyöreä, liian humalainen ja liian narisevalla äänellä puhuva, mutta naisen ystävä oli kuppilan kaunein nainen lantiofarkuissaan ja lyhyessä vartalonmyötäisessä paidassaan, joka välillä nousi niin että Joona oli näkevinään naisen navan. Pyörryttävän kaunis, sellainen, jolle Joona ei olisi vielä viisi vuotta sitten uskaltanut puhua sanan sanaa.

Ajatuksissaan Joona haaveili naisesta, katsoi tämän punaista pitkää poninhäntää, joka heilui naisen nauraessa ja pyörittäessä naurun lomassa päätään. Nainen näytti etäisesti tutulta, sellaiselta, jonka Joona olisi voinut nähdä unissaan tai vain ohimennen katujen ihmisvilinässä.

Joona hätkähti kuullessaan äänen vierestään. Keski-ikäinen silmälasipäinen mies naurahti. En kai keskeyttänyt mitään tärkeää, hän kysyi hieman ivallisesti. Et, et, Joona sopersi. Mies nauroi, eikä uskonut Joonaa, vaan alkoi kehua Joonalle lantiofarkkunaisen muotoja. He suunnittelivat menevänsä puhumaan tyttösten kanssa seuraavan tuopin suoman rohkeuden vallassa, kuten silmälasimies ilmaisi. 

Mies alkoi puhua perheestään, minkä jälkeen yhä enemmän humalluttuaan kyseli puolittain sammaltavasti Joonan elämästä. Lisää juomaa haettuaan Joona kertoi, miten hänen tiensä kirjoittajana oli tullut päätökseen. Hän ei uskonut, että mies kiinnostuisi, ja hän myös pelkäsi miehen tuomitsevan luovan kirjoittamisen lähinnä akkojen kotkotukseksi.

Mies näytti hämmentyneeltä, korjasi muodon vuoksi silmälasiensa asentoa ja siemaisi sitten tuopistaan Leffe Blondea. Hän kertoi olevansa kirjoittamisen opettaja ja sanoi voivansa antaa Joonalle mahdollisuuden kasvaa oikeaksi kirjailijaksi. Teen sinusta kirjailijan, poika, mutta se vaatii paljon työtä, hän sanoi ja katsoi Joonaa pitkään pistävällä katseella. Joona otti ison kulauksen hanaolutta ja röyhtäisi. Olen luvannut itselleni, etten enää kirjoita vakavissani. Olen mies, joka pitää lupauksensa. Valitan. Mies alkoi puhua Joonaa ympäri. Hän ihmetteli, miksi Joona ei voisi enää kirjoittaa vain jonkun typerän lupauksensa takia.

Joonaa oli alkamassa ärsyttää miehen asenne. Mies ei antanut Joonan luovuttaa, mutta Joona ei voisi enää palata kirjoittajaksi, koska lupaus oli hänelle muutakin kuin pelkkiä jo syntyessään kuolleita sanoja.

Kuuntele, mitä sanon. Kuuntele tämän kerran, sanoi silmälasipäinen mies. En pakota sinua mihinkään, hän vielä lisäsi lempeämmällä äänenpainolla. Oletko koskaan saanut teksteistäsi palautetta? mies kysyi, ja Joona joutui myöntämään, ettei ollut. Mies kysyi, oliko Joona koskaan opiskellut luovaa kirjoittamista. Joona pudisti päätään. Häntä alkoi hävettää, ettei hän ollut tehnyt vaadittavaa työtä kirjoittamisensa eteen – eihän hän ollut tiennyt koko kirjoittamisen oppiaineesta! Mies selvästi tiesi, mistä puhui, olihan tämä kirjoittamisen opettaja, jolla oli karismaa, kokemusta ja auktoriteettia.

Joona kertoi kirjallisuuden opinnoistaan. Mies sanoi, että kirjallisuuden opinnot antavat valmiuksia lähinnä tekstien tulkitsemiseen, eivätkä niinkään uusien tekstien luomiseen. On tietysti tärkeää tuntea kirjallisuuden kaanon ja lukea paljon hyvää kaunokirjallisuutta – siihen kirjallisuuden opinnot antavat hyvää oppia. Jos haluat oppia kirjoittamaan hyvin, sinun olisi järkevää opiskella sekä kirjoittamista että kirjallisuutta.

Joona haki uuden oluen, tällä kertaa samaa kuin kirjoittamisen opettaja lipitti jo ties kuinka monetta tuopillista. Jotain oli muuttumassa Joonan ajattelussa. Hän mietti ystävänsä Aapon sanoja: kerran olisi rikottava lupaus, jotta osaisi jatkossa olla rikkomatta.

Mies asetteli silmälasejaan. Hän arveli, että Joona polki kirjoittajana paikallaan, eikä tiedostanut niitä tekstiensä kohtia, joita olisi järkevää hioa ja muokata. Palautteen myötä Joona voisi kehittyä, näkisi tekstiensä puutteet ja ymmärtäisi vahvuudet.

Joona olisi halunnut kysyä mieheltä vielä vaikka mitä. Hän tiesi kyllä, että oli erilainen kuin ystävänsä Aapo. Joona ei ollut koskaan pettänyt edes itse itselleen tekemäänsä lupausta. Silti hän halusi nyt flirttailla tuon vaihtoehdon kanssa, vaikka tiesi, että pitäisi lopulta periaatteestaan kiinni. Joona olisi halunnut, että mies olisi saanut kaiken näyttämään siltä, että Joona ei olisi itse asiassa edes rikkonut lupaustaan. Hän ei kuitenkaan ehtinyt sanoa mitään, sillä mies nousi pöydästä yllättäen, katsahti vielä kerran lantiofarkkunaista ja sanoi sitten Joonalle, että olisi aika palata perheen luo.

Mies pysähtyi baarin oven viereen. Hän katsoi Joonaa ja puhui yhä käsillään havainnollistaen: luovutit kirjoittamisen ilman ohjausta. Nyt alat kirjoittaa ohjatusti ja saada teksteistäsi palautetta. Mies huudahti vielä – Ai niin, lähetä joitain tekstejäsi sähköpostiini! Hän toi Joonalle käyntikorttinsa. Voin antaa palautetta ilmaiseksi, ystävänä. Joona ei ehtinyt avata suutaan, kun mies lähti kävelemään poispäin. Tai voisit sä joskus tuopin tai pari tarjota siitä hyvästä, mies vielä tokaisi baarin ovea auki pitäessään ja iski silmää. 

Joona pyöritteli lappua kädessään ja puntaroi miehen sanoja. Hän nosti repustaan valkoisen kynttilän. Tekstin kirjoittamisen jälkeen hän oli unohtanut juoda maljan kynttilänsä valaistuksessa . Sen sijaan hän oli rynnännyt malttamattomana vessan peilin eteen. Mitään ei ollut tapahtunut, vaikka hän oli kynttilä kädessään toistanut oikeita sanoja oikeassa valaistuksessa. Silloin hän oli menettänyt uskonsa kirjoittamisen ja kansantarinoiden voimaan. Hänen viimeinen tarinansa oli liittynyt amerikkalaiseen kansantarinaan.

Peiliin ei ilmestynyt naista ehkä siksi, etten muistanut juoda maljaani heti novellini viimeistelyn jälkeen, Joona ajatteli, mutta tajusi sitten ajatuksensa typeryyden. Tuo viimeinen tarina oli viimeinen oljenkorsi, jonka Joona oli suonut itselleen. Sen ei olisi tarvinnut jäädä viimeiseksi, jos tarina ja sitä seuranneet peilille puhutut sanat olisivat herättäneet jotain henkiin. Hylkäyskirjeiden paino oli jo pitkään painanut Joonan ryhtiä kumaraan, ja vain viimeisen novellin jälkeen tapahtunut ihme olisi voinut antaa hänelle jatkoaikaa kirjoittajana. 

Naiset, se hyvännäköinen lantiofarkkupunapää ja tämän liian humalainen kaveri kysyivät, oliko Joonan pöydässä tilaa. Joona nyökkäsi ja yritti näyttää coolilta. Hän laittoi miehen ojentaman lapun lompakkoonsa ja kynttilän reppuunsa. Sitten hän kysyi, voisiko tarjota kauniille naisille juomat. Ennen kuin kuuli vastausta, Joona lähti kävelemään kohti baaritiskiä ja viittoi etusormellaan naisia seuraamaan. Hän kuuli takaansa naisten puhuvan jotain kynttilästä, mutta oli kuin ei olisi kuullutkaan. Tämä yö olisi ratkaiseva, punakutrinen viettelysten enkeli, joka seuraa perässäni, voisi olla se ratkaiseva muutos käsikirjoituksessa, Joona ehti ajatella matkalla baaritiskille. Hän tunsi olevassa jonkin korkeamman voiman ohjailtavissa oleva sätkynukke ja voivansa luottaa kohtalon johdattavan hänet kirjailijan tielle, jos niin oli tarkoitettu. Päätti Joona mitä tahansa, yllättävät tapahtumat tuntuivat sekoittavan jo valmiita suunnitelmia, ja Joona oli omituisen varma, että tuo kaikki merkitsi jotain.

Miehen antama lappu kuumotti Joonan taskussa. Se oli kuin varasuunnitelma, jota ei olisi pakko ottaa käyttöön.

Takana seurannut lantiofarkkunainen painui lähes kiinni Joonaan ja kuiskasi kujeilevasti hänen korvaansa ”Yllätä mut, käytä luovuutta, sillä siitä tiedän, kannattaako suhun tuhlata aikaa”. Nainen samaan aikaan katsoi haastavalla ilmeellä ja hymyili pikkutyttömäisen somasti, kun Joona kääntyi katsomaan taakseen. Silloin Joona ymmärsi jotain.

Nainen oli hänen luomuksensa, tämä oli hypännyt maailmasta toiseen ja ilmestynyt Joonalle. Joonan oli saatava varmuus, ja sen selvittämiseen hänen tarvitsi antaa kynttilä punapään käteen.

Joona tilasi ensin Leffet itselleen ja lantiofarkkunaisen kaverille, ja sen jälkeen sanoi erityisen matalalla äänellä ”ja yksi Bloody Mary”. Hän olisi halunnut toistaa nimen Bloody Mary useampaan kertaan, mutta ei tehnyt niin, koska halusi kuulla naisen toistelevan nimeä baarin hämyisessä pöydässä, jonka vieressä oli suuri peili. Joonan kirjoittamassa novellissa nainen oli toistellut nimeä peilin ääressä kynttilä oikeassa kädessään ja Bloody Mary drinkki vasemmassaan. Joona ei nähnyt naisen kasvoilta, oliko tämä kauhistunut vai peräti kiihottunut ottaessaan vastaan tarjottua drinkkiä, mutta nainen katsoi häntä aivan eri tavalla kuin aiemmin.

Joona otti kynttilän repustaan ja ojensi sen naisen käteen heti, kun he olivat istuutuneet penkille aivan suuren peilin lähellä. Hän veti molemmat naiset lähelleen ja alkoi hiljaa melkein kuiskaten kertoa tarinaa Bloody Marysta. Naiset näyttivät kauhistuneilta.

Joona silitti lantiofarkkunaisen punaisia hiuksia, asetti tämän peiliä kohden kynttilä ja drinkki käsissään ja käski tämän toistella Bloody Maryn nimeä. Nainen vapisi, mutta totteli kuin hänen olisi ollut pakko tehdä niin. Joona ei koskenut Leffeensä, vaikka olisi halunnut juoda kulauksen. Hänen kohtalonsa riippui naisesta. Pian hänelle selviäisi, kannattiko tähän naiseen tuhlata aikaansa.

Let's face it - nyt on syksy

Lehdet kellertävät, kengät kastuvat vesilätäkössä ja viimeistään näin syyskuun puolivälissä on opiskeluntäyteinen arki ehtinyt asettua omiin uomiinsa. Kesän jälkeisestä alkushokista on ehkä selvitty, ehkä ei.

Vaikka pimenevä vuodenaika voi tuntua kesän lapsesta lannistavalta, on syksyssä kuitenkin paljon hyvää.

Omalla kohdallani pimenevät illat ja sateiset päivät ovat aina jonkinlaisen luovan heräämisen aikaa. Koko pitkän kesän ajan kytenyt, mutta muiden kiireiden jalkoihin jäänyt inspiraatio pääsee valloilleen ja uudet ideat on helpompi suoltaa – minun kohdallani tyhjälle taulupohjalle, jonkun toisen kohdalla ehkä kirjaimina paperille.

Syksyllä tulee myös ajankohtaiseksi herättää kesäuniaan viettänyt Naaga, jonka sivut ovat valmiita vastaanottamaan uusia ajatuksia, ideoita ja oivalluksia olivat ne sitten runojen, tarinoiden tai kuvien muodossa. Toivonkin, että te corpuslaiset tarjoaisitte aktiivisesti omia luovuuden purkauksianne ympäri lukuvuoden toimiville nettisivuillemme sekä lähtisitte innolla mukaan suunnittelemaan ensi keväänä ilmestyvää paperijulkaisua.

Uuden lehden toimituskunta muodostetaan syksyn ensimmäisessä kokouksessa, jonka ajankohdasta tulen informoimaan teitä myöhemmin. Nettijulkaisun materiaaleja otan sähköpostitse mieluusti vastaan – jo vaikka tästä päivästä lähtien.

Inspiroivaa syksyä!

Niina

päätoimittaja

Että mörrimöykky on totta

Laura Väänänen

 Mä olen vihdoinkin saanut todisteita mörön olemassaolosta, mutta Nilla keskittyy epäolennaiseen: “Kävitsä vauvojen vessassa? Siis vauvojen vessassa? Tosi noloo. Siis tosi”, se kohkaa eikä ole selvästikään pääsemässä asian ylitse, joten mä vedän sitä korvalehdestä. Se saa sen hiljaiseksi siksi aikaa, että mä ehdin vaatia sitä rauhoittumaan ja kuuntelemaan, mitä mulla on oikeasti sanottavana sen vauvanvessajutun takana.

Kaikki alkoi siitä, kun mä olin pieni lapsi. Mun Mummi oli ollut kirjastolaitoksen kannattaja jo kauan ennen mun syntymää, eikä mun syntymä ollut sellainen tapahtuma, että se olisi vaikuttanut Mummin kirjastomieltymyksiin, ellei sitten ehkä lisäävästi. Lyhyesti sanottuna Mummi vei mua kirjastoon paljon, ja se oli ihan ok. Varsinkin silloin pienenä kirjasto oli musta tosi jännä paikka. Kirjojen lisäksi, jotka oli siis tosi jees myös, siellä oli tosi hyviä lukupaikkoja, joista parhaat oli kyllä ärsyttävän usein varattuina, ja kattoon asti yltäviä kasveja ja vapaata peliaikaa ja usein myös tosi hiljaista. Sellaista hiljaista, mitä ei ole missään muualla.

Sitten eräänä päivänä:

Mummi: “Lähdetään. Aika lähteä.”

Mä: “Eiiiii vielä, YHYYY!” (Mä olin noin neljä, joten mä saatoin parkua silloin, kun mä en halunnut tehdä jotain.)

Mummi: “Juujuu. Mummi lainasi jo nämä kirjat, mitä sinä halusit, ja nyt on aika lähteä. Käyt vain vessassa ensin. Osaatkos jo itse käydä vessassa?”

Mä: “Osaan tietenkin.” (Mä menen vessaan.)

Mörkö: “Nyyyh.” (No ei se nyt sanonut nyyh, mutta siis tarkoitan, että kuului itkun ääntä.)

Mummi: (Koputtelee vessan oveen.) “Onkos jo valmista? Tarvitsetko apua?”

Mä: “Een. Tuli jo.” (Tulen vessasta kuin ei mitään ja pesen kädet.)

Mummi: (Katsoo mua pitkään.) “Oliko pelottavaa käydä yksin?”

Mä: “No ei.”

Mummi: “Sinulla on vähän huolestunut ilme.”

Mä: “Ei.” (En mä enää tiennyt, että mihin mä sanoin ei, varmuuden vuoksi kai vain.)

Mummi: “Mummi tietää, että isot lapset kertovat sellaista tarinaa, että siellä vessassa olevan lukitun oven takana on mörkö. Minä ajattelin, että jos sinä pelästyit sitä.”

Mä: “Ei mörköjä oo. Ne on vaan satua.”

Mummi: (Jonka kuuluisi myönnellä mörköjen tosiaan olevan vain satua, ei sano mitään. Mä olen vielä liian pieni tulkitsemaan sen ilmettä, mutta mä ajattelen, että kohta Mummi itkee. Siksi mä pistän tohinaksi ja puen takin ja sormikkaat reippaasti itse, ja silloin Mummi muistaa sanoa, että) “Ne ovat vain satua.”

Sen tapauksen jälkeen mä olen ollut kirjaston hiljaisuuten erityisen tyytyväinen. Jos vauvavessassa olevan lukitun oven takana sattuisikin asumaan mörkö, niin ainakin mä kuulisin, jos sen onnistuisi murtautua sieltä pois, ja ehtisin juosta karkuun. Mutta mä olen kuullut kirjastossa vain ihan tavallisia ääniä. Ei mitään mörköön viittaavaa. Mä olen kuitannut koko mörköhöpinän lasten jutuiksi ja päätellyt, että se lukittu ovi on varmasti jokin varaston ovi. Enkä mä nytkään mitään kuule.

Joskus, kun on itse jo tosi iso, tulee eteen tilanteita, kun vaan pitää tunnustaa, että onkin ehkä vähän pieni. Sellainen tilanne tulee nyt. Mä olen pelannut liian pitkään: mä vaan pelasin ja pelasin ja jatkoin, vaikka mä tiesin, että pitäisi lopettaa ja lähteä harkkoihin, mutta mä en vaan saanut aikaiseksi. Harkat alkaa vartin päästä, ja matka on nopeasti juostava, mutta mun pitäisi käydä veskissä, ja isojen vessaa pitää hallussaan oikeasti isojen tyttöjen porukka. Mä odotan vähän. Mä katson kelloa: yksi minuutti. Viisi minuuttia, eikä kukaan tule ulos. Silloin mä teen henkilökohtaisen ratkaisun ja menen vauvojen vessaan.

Kaikki on tosi, tosi pientä! Ihan kuin astuisi johonkin minimaahan. Lavuaari on pieni ja alhaalla, ja julisteet on ripustettu hirmu matalalle, ja kun mä istun pöntölle niin mun polvet osuu melkein mun leukaan. Ei vitsi, mä ajattelen, tästä pitää kertoa Nillalle. Sitten mä kurkkaan avaimenreiästä, joka osuu just mun silmien tasolle, ja mä näen jotakin. Mä en osaa heti kuvailla sitä, mitä avaimenreiästä näkyy, enkä myöhemminkään Nillalle, mutta heti mä kuitenkin ymmärrän, että se on Mörkö. Mä laitan mun silmät kiinni, nousen tosi hitaasti ja peräännyn ulos vessasta. Ovella mä törmään isojen tyttöjen porukkaan, joka on vihdoinkin suvainnut madella ulos vessasta, ja ne sähisee mulle jotain, mitä mä en enää kuule, koska mä juoksen jo kaukana. Mä ehdin harkkoihin hyvin ja tajuan, että en mä oikeasti ole päässyt Mörköä karkuun, koska se ei edes pääse pois sieltä oven takaa jahtaamaan yhtään ketään.

Kun mä saan Nillan ajan tasalle ensinnäkin siitä, että mörkötarina on silkkaa faktaa ja toiseksi siitä, että Mörkö pitäisi vapauttaa ja että mä tarvitsen siihen sen apua, se nostaa leukaansa ja kohottaa kulmakarvojaan:

“Ja miten muka ajattelit tehdä sen? Se ovi on lukossa ja tehty varmaankin tyyliin raudasta. Miten sä saat sen auki?”

Tässä kohtaa mulla on vetää ässä hihasta tai avain taskusta:

 “Mulla on siihen avain. Tai ainakin mä olen aika varma siitä. Mä löysin tän pienenä ulkoa, ja koska kukaan ei kaivannu tätä ja tää näytti muutenkin ihan unohdetulta tapaukselta, mä sain pitää tän leikkejä varten.”

Samalla, kun mä kerron tätä Nillalle, mulle tulee mieleen, että Mummi on aina ollut omituisen kiinnostunut siitä, onko avain mulla vielä tallessa ja vannottanut mua pitämään siitä hyvää huolta, mutta sitä mä en kerro Nillalle. Jos Mummi liittyy jotenkin tähän mörköjuttuun, niin Nillan ei tarvitse tietää siitä mitään. Mulla on muutenkin sellainen vainu, että Nillalle kannattaa kertoa vain tehtävän suorittamisen kannalta oleellisin tieto eli ei mitään ylimääräistä, vaikka se onkin mun paras ystävä. Sen ei tarvitse tehdä muuta kuin pitää kirjastotäti kiireisenä sen aikaa, että mä avaan Mörölle oven. Mä ojennan Nillalle edistyneiden lukudiplomilistan, sillä mä tiedän kokemuksesta, että se takaa kirjastotädin horjumattoman huomion ainakin puoleksi tunniksi. Sen pitäisi riittää.

Tiistain koittaessa me sitten Nillan kanssa marssitaan kirjastoon. Mä olen päättänyt, että tiistai on sopiva päivä, koska koulu loppuu aikaisin, kirjastossa on muutenkin hiljaista, eikä iltapäivällä ole harkkoja. Mä kuulen kirjastotädin hurmioituneen huudahduksen, kun Nilla lähestyy sitä edistyneiden lukudiplomilista käsissään, ja silloin mä pujahdan vauvavessaan. Vauvavessan varsinaista ovea ei saa lukkoon, joten mä siirrän roskakorin sen eteen merkiksi siitä, että vessa on varattu. Se lukittu ovi on valkea, niin kuin vauvavessan seinätkin, ja tosiaan eri materiaalia kuin tavalliset vessojen ovet. Mä kaivan repusta avaimen. Reppu tuntuu kolisevan ja rämisevän niin, että koko kirjasto kaikuu. Mä pysähdyn ja vedän henkeä. Avaimen ympärillä mun kämmen hikoilee. Mä astun lukitulle ovelle, kumarrun ja kuiskaan avaimenreikään:

        “Mörkö, mä avaan kohta oven. Älä tapa mua. Mä osaan karatea.”

        Oikeasti mä käyn painissa, mutta se ei varmastikaan tee vaikutusta mörköihin.

Kun Mörkö tulee ulos, se pysähtyy hetkeksi huojumaan mun lähelleni, ja mä ajattelen taas olevani ainakin vähän pieni, sillä mä en ymmärrä Mörön tekemää tunnelmaa. Se on kuin pilvistä leijuisi kukkia, jotka kutittavat, kun ne osuvat iholle, ja kaikkia naurattaa. Sitten Mörkö on mennyt, enkä mä ole kuollut, ja Nilla maleksii tympääntyneenä vauvavessan ovella ja marisee, että voitaisiinko me jo lähteä, koska tämä leikki alkaa käydä jo tylsäksi. Mä suljen avaamani oven, eikä Nilla huomaa tai välitä huomata.

Mummilla tuoksuu vatruskoilta. Mä laitan veden kiehumaan teetä varten ja odotan, että Mummi saa sen joogaharjoituksen loppuun. Me istahdetaan pöytään, hörpitään ja mutustellaan.

        “Mitenkäs päivä meni?”

        “Ihan hyvin, mä päästin sen Mörön vapaaksi.”

        “Hyvä.”

        “Mikä se oikein oli? Mistä se tuli? Ja miten se joutui kirjastoon vauvavessan oven taakse?”

        “Minä en oikein tiedä, mutta minulla on siitä kyllä ajatus. Minulla on ollut aika kauan aikaa miettiä asiaa.”

        Mummi alkaa kertoa, ja äkkiä se on tärkeintä maailmassa.