LEGENDA: PAVEL NEDVĚD – UHRAUTUVA JALKAPALLOENKELI

Lasse Lindqvist

Luminen puisto on täynnä lapsia, jotka tekevät lumienkeleitä. Enkelit tulevat uniini, puhtaina, vaalean hehkuvina. Kuvittelen heidät usein vaaleahiuksisiksi naisiksi tai - pikkutytöiksi – klisee, tiedän, mutta nostalgia koulujen joulujuhlista on osa lapsenmieltäni. Enkelit ovat kauneutta, viatonta, puhdasta kauneutta. Raamatussa enkeleillä on miesten nimiä, muistelen, mutta en ole varma enkeleiden sukupuolesta. Ei kai enkeleillä ole sukupuolta, ja jos on, voivat ne kai olla kumpaa sukupuolta tahansa. Jalkapalloromantikkona olen lukenut Hans Jørgen Nielsenin romaanin Jalkapalloenkeli (Fodboldenglen, 1979). Sen lukemisen jälkeen olen ajatellut enkeleiden loistoa myös vihreälle, jalkapallotaivaaseen, ja olen ollut näkevinäni enkelin aina maanpäälle laskeutuneena, kun Pavel Nedvěd on pelannut jalkapalloa. Hänen pelitaitonsa häikäisivät, hän näytti enkeliltä ja toi elämääni iloa.

Pavel Nedvěd ”enkeliasennossa” jalkapallon MM-kisojen ottelussa Tšekki-Italia vuonna 2006.
Istuma-asennossa Italian tähtipelaaja Francesco Totti. Kuva © Galaxy fm. Linkki kuvaan:
https://www.flickr.com/photos/galaxyfm/226758784/in/photostream/ 

Suljen silmäni ja yritän muistaa, mikä oli raja nuoruuteni ja aikuisuuteni välillä. Alan kuulla yleisön mylvintää, hymyilen, kentällä juoksevat sankarini. On vuosi 2004. Pelataan EM-kisojen välierää Tšekin ja Kreikan välillä. Ei maalia. Mitenkään ei tule maalia, vaikka paikkoja on. 0-0, koko ajan tylsä nolla-nolla. Epätoivo häilähtää. Hymy kääntyy tuskaksi, irvistykseksi – sankarini makaa kentän pinnassa. Sota ei yhtä miestä kaipaa, julistan, kun jalkapalloenkelini joutuu jättämään pelin kesken.

Lisäajan viime hetket kuluvat. Kreikka saa kulmapotkun. Kohta alkaa rangaistuspotkukilpailu. Tšekin on pakko voittaa. Pallo nousee ilmaan. Maalissa? Levitän käteni. Ei voida hyväksyä! Vastustajat tuulettavat. Miksei tuomari viheltänyt? Olihan siinä rike, aika loppui, jotain siinä täytyi olla. Kreikkalaiset juhlivat. Ei ole totta. Vääryys! Huonompia, he olivat huonompia! Kaikki tietävät, että he olivat huonompia. He eivät ansainneet. Kreikka on yltiöpuolustava vale-Italia, Italia ilman glamouria, Italia vailla suurta taitoa. Totta se on. Kreikka on juuri voittanut Tšekin jalkapallon EM-kisojen välierässä jatkoajalla. Tšekin suurin tähtipelaaja Pavel Nedvěd katselee kyynel silmäkulmassa kreikkalaisten villiä voitonjuhlaa. Hän tietää, että jalkapallossa ei aina voita näyttävintä jalkapalloa pelaava joukkue.

Minä olen 18-vuotias Nedvěd-fani. Seuraan samaa Kreikan voitonjuhlaa kuin Nedvěd. Katson tapahtumia televisiosta Jyväskylässä, mutta tunnen yhtä vahvasti kuin idolini. Tšekki oli kisojen paras joukkue, Nedvěd kisojen paras pelaaja, mutta silti Kreikka eteni finaaliin onnella ja taktisesti kypsällä puolustuspelillä. Nedvěd loukkaantui kesken ottelun. Jos hän ei olisi loukkaantunut, niin… Jossittelu on turhaa. Valvon koko yön, itkenkin, enkä tiedä miten voin ikinä päästä yli Tšekin tappiosta. Nedvědillä on pitkät vaaleat hiukset, hän on jalkapalloenkelini, ja yön pikkutunteina päätän, että joskus kasvatan hiukseni pitkiksi

Furia Ceca on lempinimi, jonka Pavel Nedvěd on saanut Italiassa. Hurjapäinen tšekki -nimitys kuvastaa miehen taistelutahtoa, miehekkyyttä ja voittaja-asennetta. Nedvěd pelaa keskikentällä, mutta hän juoksee mukaan hyökkäyksiin ja puolustukseen sellaisella intensiteetillä, että tuntuu kuin hän ehtisi joka paikkaan. Hän on aina se pelaaja, joka juoksee otteluiden aikana suurimman kilometrimäärän. Nedvědin pelityylissä on niitä asioita, joita on helppo ihailla ihmisissä ylipäätään. Nöyrä työnteko, periksiantamattomuus ja urheilullisuus ovat kunnioitettavia osia miehen pelityyliä, mutta kaikkein hienointa Nedvědin pelissä on uhrautuvuus. Näyttää kuin hän uhrautuisi jollekin itseään suuremmalle, jollekin, mitä ei voi sanoin selittää. Hän uhrautuu pelille, hän uhrautuu joukkueelleen, hän uhrautuu faneilleen, ystävilleen, sinulle ja minulle. Hän levittää jalkapallon ilosanomaa. Hän on erilainen. Hän ei ole sellainen ylimielinen diiva kuin useimmat huippujalkapalloilijat ovat. Nedvěd on moneen otteeseen urallaan todennut olevansa himotreenaaja – hän harjoittelee aina vähän enemmän ja aina vähän kovemmin kuin seurakaverinsa. Kun muut pelaajat poistuvat harjoituksista, Nedvěd jää vielä tekemään vähän ekstraa.

Nedvěd on todennut, että voisi luopua kaikesta elämässään paitsi vaimostaan ja lapsistaan, jos voittaisi Mestarien liigan pokaalin. Hän ei koskaan saavuttanut tuota suurta unelmaansa. Mestarien liigan -finaalin Nedvěd hävisi Juventuksen paidassa pienimmällä mahdollisella marginaalilla. Hänen varoitustilinsä täyttyi välierässä, mikä tarkoitti, että hän joutui seuraamaan finaalin kentän reunalta. Häntä pidettiin sillä kaudella yleisesti Euroopan parhaana keskikenttäpelaajana. Nedvědin joukkue Juventus hävisi finaalin rangaistuspotkukilpailussa.

Nedvěd löi itsensä läpi vuoden 1996 jalkapallon EM-kisoissa. Tšekki oli silloin hyvin lähellä yllättää koko jalkapalloilevan Euroopan. Ensin joukkue jätti suuren Italian alkulohkoon, jatkopeleissä maa eteni aina finaaliin asti, ja hävisi finaalissa niukasti suursuosikki Saksalle.

Vaikka Nedvěd ei koskaan saavuttanut himoitsemaansa Mestarien liigan voittoa, on hän voittanut jalkapalloilijana paljon. Hän on voittanut useita Italian ja Tšekin mestaruuksia, hän on voittanut useita cup-kilpailuja, hänet on valittu Italian liigan parhaaksi pelaajaksi ja viidesti Tšekin parhaaksi jalkapalloilijaksi. Vuonna 2004 jalkapallofanit äänestivät hänet vuoden pelaajaksi maailmassa.

Paljon Nedvědin uskollisuudesta italialaiselle Juventukselle kertoi hänen jäämisensä seuraan, vaikka joukkue tiputettiin sopupeliskandaalin myötä Italian pääsarja Serie A:sta maan toiseksi korkeimmalle sarjatasolle Serie B:hen. Nedvěd jatkoi joukkueessa, vaikka hänen uransa kannalta olisi ollut järkevintä saada pelata kovia pääsarjapelejä huipputasolla. Juventuksen talousahdingon myötä Nedvědin palkkaa laskettiin, mutta hän ei jättänyt joukkuetta. Hän halusi nostaa rakastamansa torinolaisseuran takaisin ylimmälle sarjatasolle.

Nedvěd on yhä vahvasti mukana Juventuksen seuratoiminnassa, vaikka on jo lopettanut pelaajauransa. Hän oli taannoin Mestarien liigan - ja Eurooppa-liigan arvonnoissa Juventuksen edustajana. Tyylikkäästi pukeutunut Nedvěd vastasi haastatteluissa italiaksi osoittaakseen omistautumistaan Torinolle ja Juventukselle.

Saamistaan tunnustuksista huolimatta Nedvěd on modernin ajan huippujalkapalloilijoista yksi aliarvostetuimmista. Jalkapallossa suurimman ylistyksen saavat usein osakseen maalintekijät, eli hyökkääjäpelaajat, jotka monesti vain viimeistelevät muiden tekemien kuvioiden päätteeksi. Yhtään hyökkääjiä vähättelemättä on pakko sanoa, että Nedvěd oli yksi niistä pelaajista, joka sai nuo jumaloidut hyökkääjät näyttämään niin hyviltä. Kuten elämässä ylipäätään, ei kovimman työn raatajia aina arvosteta siinä määrin kuin he ansaitsivat. Jalkapalloasiantuntijat kyllä muistavat Nedvědin yhtenä kaikkien aikojen parhaista, ja lopultahan on tärkeintä saavuttaa arvostusta niiltä ihmisiltä, jotka ymmärtävät jalkapallosta kaikkein eniten. Nedvěd oli pelaajana kuin kymmenottelija, monipuolisuutensa ansiosta jopa aikakautensa paras jalkapalloilija. Hän oli hyvä pelin jokaisella osa-alueella.

Nostalgisessa mielentilassa etsin vanhat VHS-kasettini ja alan katsoa. Ensin katson Brasilia-Italia MM-finaalia vuodelta 1994. Tuosta finaalista rakkauteni jalkapalloon alkoi. Olin kahdeksanvuotias. Suomen lähetyksessä studiovieraana oli kirjailija Jukka Pakkanen, suuri Italia-fani, joka on nykyään yksi mielikirjailijoistani. Pakkasen tappion jälkeistä tuskaa teki pahaa katsoa, vaikka itse kannatin finaalin voittanutta Brasiliaa. Löydän videokuvaa niistä kisoista, joissa aloin kannattaa Tšekkiä. Näen Nedvědin lyhythiuksisena vuoden 1996 EM-kilpailujen rangaistuspotkukilpailussa, maali, Ranskan maalivahti Bernard Lama on ohitettu. Seuraava videokasetti marssittaa Nedvědin kentälle pitkähiuksisena. Tšekki pelaa Hollantia vastaan vuoden 2004 kisoissa. Tšekki voittaa yhden elämäni viihdyttävimmistä jalkapallo-otteluista maalein 3-2. Jostain löytyy kauan sitten nauhoittamani Mestarien liigan makasiini, jossa Nedvěd kertoo treenaavansa aina vähän enemmän kuin muut. Elämänasenteeni, tee aina vähän enemmän kuin muut, on suoraan Nedvědiltä.

Hiukseni ovat kasvaneet pitkiksi, pelitaitoni ovat pysyneet ennallaan. Olen jalkapalloromantikko, en huippujalkapalloilija. Jalkapallo on silti hauskaa. Kaivan kaapista Juventuksen pelipaidan. Siinä on Nedvědin nimi. Soitan kaverilleni. Hän pukee ylleen Juven paidan, jossa lukee Zidane. La Vecchia Signora, oi suuri Juventus, olet Italian upein nainen. Jalkapalloenkelini, otan esimerkistäsi voimaa, olet veljeni taistelussa elämän Goljateja vastaan.

Lähteitä ja lisätietoa aiheesta (käytetty apuna lähinnä jutun faktojen tarkistamisessa):

Eskola, J., Forsblom M., Sabattini, A., Tamminen, J. Jalkapallon EM-kisat 2004 Portugali. 2004. Vantaa: Intereuropean Publications Ltd. Oy

Öman, G. Borell, K., Bäck, S., Dahlgren, S., Lindberg, A., Suikki, R. (suom. Pakarinen, R.) Jalkapallotähdet 2004. 50 maailman huippupelaajan esittelyt ja faktat. 2004. Helsinki: Egmont Kustannus Oy Ab.

Öman, G., Borell, K., Bäck, S., Vikman, D., Suikki, R. (suom. Pakarinen, R.) Jalkapallotähdet 2005. 50 maailman huippupelaajaa lähikuvassa. 2005. Helsinki: Egmont Kustannus Oy Ab.

Golden Foot -jalkapallosivusto: http://www.goldenfoot.com/en/legends/item/286-pavel-nedved.html Linkki tarkastettu 24.6.2014.

Naagan ääk-juorut!

Tässä he ovat: CORPUKSEN UUNITUOREEN KOHUHALLITUKSEN JÄSENET!

 SISÄLTÄÄ JYMYPALJASTUKSIA! KATSO KUVAT! 

Naagan riippumattomat journalistit tutustuivat Corpuksen uusiin hallituslaisiin ja selvittivät heidän synkimmätkin salaisuutensa. Ja niitähän löytyi...

TEKSTI

Anniina Meronen

Maiju Laitanen

Eetu Kinnunen

KUVAT

Anniina Meronen

Kuinka päädyit vallan kahvaan, puheenjohtaja Miia?

Ylä-Ruthin sivupöydissä ja Librin jonossa kuultujen huhujen mukaan Corpuksen hallituspesteistä vaikutusvaltaisimmat jaettiin taannoin suljettujen ovien takana. Missäs muuallakaan kuin käsityökerhon kokouksessa. Kun käsityökerho otetaan puheeksi, vaivaantuu ainejärjestömme puheenjohtaja Miia silminnähden.

– Olen kyllä tietoinen huhuista. En myönnä mitään. Vaikka olenkin aktiivinen kässäkerholainen, puheenjohtajan paikalle päädyin täysin ilman minkäänlaisia käsitöitä.

Puheenjohtaja Miialla on hallitsijan katse.

Jatkokysymykset siitä, kuinka vallan kahvaan todella päädyttiin osoittautuvat kuitenkin vaikeiksi. Miian vaeltelevan kertomuksen mukaan syksy sattui vain olemaan hyvin sekavaa aikaa ja hän vain yhtenä päivänä heräsi vasta valittuna puheenjohtajana.

 "TEHTÄVÄNI ON TIETÄÄ 
 KAIKESTA KAIKKI!" 

Miia kuvailee tehtäviään Corpuksen puheenjohtajana eräänlaisen rakastavan isosiskohahmon rooliksi. Tarkentavien kysymysten sarjatulen jälkeen Miia paljastaa kuitenkin isosiskouden orwellilaisen luonteen.

– Myönnetään, tehtäväni on keinolla millä hyvänsä tietää kaikesta kaikki.

Koetan keventää kiristynyttä tunnelmaa kysymällä helpon kysymyksen harrastuksista, mutta saan vastaukseksi yllättävän rehellisen vuodatuksen.

– Minun täytyy monitoroida jatkuvasti hallituksen jäsenten web-kameroita, ravata itärajan takana tiedustelukoulutuksissa ja selvittää kaiken maailman rahanpesukuvioita. Ei tässä ole aikaa harrastuksille, opiskelukin jää vähille!


 VARA-PJ SAA AGGRESSIOITA KIRJAIMISTA! 

Miksi ette kommentoi, VPJ-PT-Innimari?

Innimari ei kommentoi saati katso kameraan.

Sekä varapuheenjohtajan että Naagan päätoimittajan pestiä hallinoiva Innimari operoi kahden tulen välistä. Riippumaton journalistikatraamme on jo jonkin aikaa pelännyt hänen käyttävän valtaansa väärin. Kysymykset on asetettava kiertelemättä: onko oikein, että vallan vahtikoira on myös itse vallan kahvassa? Onko lehdistön riippumattomuus vaarassa?

– En lähde ollenkaan kommentoimaan tällaisia, Innimari toteaa hermostuneen oloisena.

Kai tiedätte, että kommentoimattomuus voi herättää monenlaisia spekulointeja motiiveistanne?

– En lähde ollenkaan kommentoimaan tällaisia spekulointeja.

Oletteko aivan varma?

– En lähde ollenkaan kommentoimaan.

Tässähän alkavat herätä jo muutkin epäilykset. Päätoimittaja-varapuheenjohtajan retoriset taidot vaikuttavat vastausten perusteella varsin ohuilta.

Mitä mieltä olet sanan ‘’varapuheenjohtaja’’ neljästä ensimmäisestä kirjaimesta, kysyn. Kysymys saa hänet varsin mietteliääksi.

– V-A-R-A, tavaa Innimari. Siinähän on A-kirjaimia ja kaksi konsonanttia... Toinen vähän aggressiivisempi ja toinen vähän… öh, pehmeämpi.

Hän ei kuitenkaan paljasta, kumpi on kumpi. Repliikki on varsin tuttu:

– En lähde ollenkaan kommentoimaan.

VPJ-PT ei suostu kertomaan myöskään, onko hänen haaveissaan ollut ihka oikea puheenjohtajuus. Hän toteaa kuitenkin, että puheenjohtajalla ei ole hänen mielestään liikaa valtaa.

Innimari on Corpuksen käsityökerhon aktiivikävijä. Riippumattoman lehdistön korviin onkin kantautunut erilaisia salaliittoteorioita käsityökerhon toiminnasta ja siitä, ovatko käsityöt pelkkä veruke kokoontua viikoittain vallanhimoisten naisten voimin.

– Tahtoisin tässä vaiheessa korostaa sitä, että käsityökerho on nimenomaan käsityökerho. Että siitä voi sitten päätellä mitä tahtoo, hän sanoo napakasti pieni epävarmuuden sointi äänessään. Sitten hän jatkaa tyynesti neulomistaan. Kesken olevasta villahuivista Innimari ei luovu edes kuvan oton ajaksi, vaan käyttää sitä suojaverhonaan. Ilmiselvästi hän pelkää tunnistetuksi tulemista.


Mutta rahastonhoitaja Paavo, missä ne rahat ovat?

Paavo on avoin tilittäjä. Jo toista vuotta Corpuksen taloudesta vastaava mies näprää puhelintaan, vaikka haastattelu on juuri alkamassa. Hän käy kuulemma jotain huippumielenkiintoista keskustelua somessa.

– Harrastan älyllisiä haasteita ja ruumillista voittamista. Yritän aina etsiä liikkumatapoja, jotka eivät ole raskaita mutta joista tulee vahva olo, hän kuvailee.

 "UIN RAHOISSAMME KÄSIPOHJAA 
 JA OSAAN VÄÄRENTÄÄ KUITIN..." 

Corpuksen rahoissa voi rahastonhoitajan mukaan uida käsipohjaa. Hän haaveilee päivästä, jona jalat eivät enää ylettäisi maahan. Paavon mukaan ainejärjestön rahat ovat jossain hänen kotonaan, kissojen ja ihmisten takana. Osa on tilillä.

Kokenut ja taitava rahastonhoitaja osaa myös väärentää kuitin tarvittaessa.

– Nykyään kun ei tarvita enää fyysisiä kopioita, niin riittää, että otat kuitista kuvan ja muutat numerot fotarilla erilaisiksi. Näin voit helposti tienata rahaa, hän ohjeistaa.

Paavon mielestä raha ei suinkaan haise vaan maistuu.
Hän pitää rahan lisäksi myös kanojen kaviaarista.

Paavolla on myös monenlaisia sivubisneksiä. Yksi niistä on "töissä käynti". Pikkulinnut ovat laulaa lurittaneet, että hän käy yötöissä.

Tarkemmin aiheesta kysyttäessä rahastonhoitaja yrittää eksyttää toimittajamme aiheesta puhumalla scifistä. Hän ei myönnä kavaltaneensa rahaa, mutta jos kavaltaisi, hän ei omien sanojensa mukaan kutsuisi sitä kavaltamiseksi.

Lempiruuakseen rahastonhoitaja mainitsee "kanojen kaviraarin". Sivubisneksillä tienaa ilmeisesti ihan hyvin.

Hän jakaa myös elämänohjeita:

– Minusta ihmisten pitäisi puhua vähemmän ja lukea enemmän biologian oppikirjoja. Näin he oppisivat itsestään ja siitä, mitä heidän sisällään elää. Minun sisälläni elää flooraa.. ja vähemmän faunaa.


 "TÄSSÄ HOMMASSA VOI TEHDÄ MITÄ VAAN!" 
Väärennätkö pöytäkirjoja, sihteeri Minna?

Uunituore sihteeri Minna vaikuttaa varsin rehelliseltä ihmiseltä: hän kertoo, ettei ole pestinsä uutuuden vuoksi vielä ehtinyt väärentää montaakaan pöytäkirjaa.

– Onhan se myös vähän tulkintakysymys, että mikä nyt on väärentämistä, ja että miten tarkasti kukakin lukee.

 Kannattaa olla paikalla kokouksissa, jottei sihteeri Minna kirjoita sinusta ihan mitä huvittaa.

Hän ei myönnä käyttävänsä (ainakaan erityisesti) puheenjohtajaa sätkynukkena.

– Mutta tässä hommassahan voi tehdä mitä vaan. Etenkin niistä, jotka eivät ole kokouksissa, minun on helppo kirjoittaa mitä vaan huvittaa, hän kertoo.

Minnalla oli simppeli syy pyrkiä sihteeriksi:

– Se on hyvä tekosyy olla puhumatta, voi keskittyä vain kirjoittamiseen.

Eli siis väärentämiseen.

Minna kertoo harrastavansa käyrätorven soittoa. Hänellä on läheiset suhteet sekä puhallinorkesteri Puhkupilleihin että sinfoniaorkesteriin. Vaikuttaa siis siltä, että hän voi laittaa pillit pussiin milloin tahansa.

Kuka maksaa matkasi, KV-Katja?

Corpuksen kansainvälisyysvastaava Katja  opiskelee vapaa-ajallaan japanin kieltä ja pelaa pelejä.

– Lähinnä siis pleikkaripelejä… hän sanoo.

Katja myöntää samaan hengenvetoon, että myös hallituksessa toimiminen on eräänlaista peliä.

– Aina joutuu vähän neuvottelemaan, että reissuni maksettaisiin. Kansainvälisyysvastaavan tehtävääni kuuluu matkustella mahdollisimman paljon.

 "HALLITUSTOIMINTA ON PELIÄ!" 

KV-vastaava kertoo, että hänet on otettu auliisti mukaan ainejärjestötoimintaan. Hän myöntää avoimesti, että ainejärjestön pussista on tullut rahoitettua useampikin henkilökohtainen matka. Summa kuitenkin vaihtelee.

– Se riippuu vähän, että paljonko on saanut pelattua.

Kansanvälisyysvastaava Katja piilottelee otsatukkansa alla.

Hänellä on läheinen suhde Japaniin, mutta Venäjä tulee hyvänä kakkosena.

Sivulauseessa Katja paljastaa harrastavansa myös jonkin verran uhkapelejä.

Seuraavaksi edessä on matka Venäjälle. Hänen mukaansa ohjelmassa on "jonkinlaista koulutusta".

Kysyttäessä Corpuksen mafia-yhteyksistä Katja toteaa ensimmäistä kertaa haastattelun aikana, ettei voi kommentoida, sillä puheenjohtaja on kieltänyt puhumasta niistä.


Kuka sinut savusti ulos puheenjohtajan paikalta, kässäkerhotäti ja ympäristövastaava Suvi?

"Olen oikeasti paljon mukavampi, kuin minkä kuvan annan", Suvi muistuttaa.

Suvi oli Corpuksen kaikkien aikojen ensimmäinen puheenjohtaja, mutta nyt hänet on syrjäytetty tältä korkeimmalta korokkeelta vähäisempään ympäristövastaavan rooliin. Suvi vaikuttaa päällisin puolin herttaiselta kässäkerhotädiltä, mutta pinnan alta paljastuu vallanhimoinen taustavaikuttaja, joka pitää Corpuksen vallankäyttäjiä otteessaan kakkujen ja neulepuikkojen avulla.

– Minulla on kolme kissaa ja koira. Rakastan kissoja… Ja koiraa. Mutta varsinkin kissoja. Minut tunnetaan käsitöistä ja kakuistani. Harrastan myös kotini sisustamista ja hoardaamista, Suvi kuvailee itseään ja valistaa, että hoardaaminen tarkoittaa tavaroiden keräilyä, hamstraamista.

Toimittajan mielessä pyörii kuitenkin ennen kaikkea seuraava polttava kysymys: Kuka sinut savusti ulos puheenjohtajan paikalta?

Suvi ei myönnä tulleensa syrjäytetyksi.

– Kyllä se oli ihan itse risuista kasaamani nuotio, joka savusti minut pois puheenjohtajan pallilta. Käytän kuitenkin yhä paljon valtaa kulissien takana, olenhan tunnetusti vallanhimoinen.

 "LONKERONI ULOTTUVAT PITKÄLLE!" 

Naagan toimituskunta on saanut hälyttäviä tietoja, joiden mukaan Suvin luotsaama "kässäkerho" onkin todellisuudessa salaseura, jossa Corpuksen valtaapitävät kokoontuvat tekemään päätöksiä suljettujen ovien takana. Tietolähteidemme mukaan kässäkerhossa käyvät esimerkiksi Corpuksen puheenjohtaja ja varapuheenjohtaja sekä Naagan päätoimittaja.

– Taisin jäädä kiinni. On totta, että "käsitöitä" harrastaa moni valtaa käyttävä, myös esimerkiksi kirjallisuuden oppiaineen entisen ainejärjestön Opuksen viimeisin puheenjohtaja. Kerhossa viekottelen suosiota vallanpitäjiltä: tarjoan herkkuja ja kakkuja sekä teetä, jota haen Tallinnasta saakka. En oleta, että ihmiset taipuisivat tahtooni helposti. Siksi luonani asustaa myös monia eläimiä.

Siitä pääsemmekin toiseen paljastukseen: olemme saaneet tietoomme, että manipuloivan kässäkerhotädin kotona asustaa Ninja. Kasvattaako Suvi siitä itselleen tulevaisuuden käsikassaraa kulissien takaista valtapeliä varten?

– Ninja on lähempänä tytärtä kuin poliittista nappulaa, mutta koulutus on yhtä kaikki käynnissä. Olen melko varma siitä, että Ninja tullaan vielä näkemään Corpuksen puheenjohtajan paikalla. Maailmanvalloitus on suunnitteilla.

Suvi on paitsi kässäkerhotäti, myös Corpuksen ympäristövastaava. Corpushan voitti juuri JYY:n ympäristökilpailun. Minkälaista korruptiota tämän saavutuksen takana on?

– Lonkeroni ulottuvat pitkälle. Autoin kyllä kilpailuhakemuksen tekemisessä, mutta en ole käynyt istumassa valiokunnassa. Kilpailuvoitto oli selvästikin eräänlainen ane tuomareiden taholta. He halusivat minulta suosiota.

Suvin taattu asema ainejärjestössä tuo hänelle itsevarmuutta, ja siksi hän uskaltaakin avoimesti myöntää pelaavansa valtapeliä. Kuitenkin haastattelun lopuksi hän hymyilee herttaisesti ja muistuttaa:

– Olen oikeasti paljon mukavampi, kuin minkä kuvan annan.

 TOTUUS KÄSITYÖKERHOSTA! VIHDOIN! 
Mikä kaikki täällä mättää, Sopo-Eeva?

Eeva on valmis paljastamaan ainejärjestömme epäkohdat.

Eeva, Corpuksen vesijuoksua harrastava sosiaalipoliittinen vastaava, vakuuttaa olevansa vilpittömän kiinnostunut opiskelutoveriensa hyvinvoinnista. Alamme suurimmaksi sosiaalipoliittiseksi ongelmaksi hän mainitsee pienen pohdinnan jälkeen oikean työn teettämisen ilmaisena työharjoitteluina. Haastattelun edetessä Eeva innostuu tilaisuudesta tuoda ilmi kaikki hallituksen hämäräperäisyydet.

– Puheenjohtaja häiritsee hallitusaktiivien toimintaa jatkuvilla kokouskutsuilla. Tapahtumavastaava pyrkii vain maksattamaan oman alkoholinkäyttönsä ainejärjestön rahoilla ja rahastonhoitajalla on sormensa syvällä hämäräbisneksissä.

Rehellisyydestä yllättyneenä päätän koettaa ottaa tilaisuudesta kaiken irti ja kysyä käsityökerhosta, jossa Eeva omien puheidensa mukaan käy aktiivisesti.

– Eihän siellä mitään käsitöitä tehdä, keskitymme ainejärjestön asioista sopimiseen pienemmällä porukalla.

Totuus! Vihdoin! Voitosta huumautuneena en edes kuule, mitä sanottavaa Eevalla on "siitä Kultavatkaimen porukasta". Hämmentyneenä kiitän Eevaa haastattelusta ja unohdan kysyä häneen kohdistuneista kiusaamissyytöksistä.

Sopo-vastaavan savuverho onnistui.

Oletko estynyt, esteettömyysvastaava Jani?

Corpuksen esteettömyysvastaava Jani on reipas nuori mies, joka vaikuttaa monessa eri järjestössä ja poliittisessa toiminnassa. Mutta kenen joukossa hän todella seisoo? Naagan epäilyt kaksoisagenttiudesta (vai peräti kuutoisagenttiudesta?) heräsivät.

– Luottamustoimet ja yhdistyselämä vievät paljon aikaani. Sen lisäksi luen ja kirjoitan paljon, kuten suurin osa kirjallisuudenopiskelijoista. Tykkään myös tehdä ruokaa seurassa, käydä teatterissa ja pelata lautapelejä. Kaverit ovat tärkeitä.

 "KÄYTIN ASEMAANI VÄÄRIN!" 

Olemme saaneet selville, että Janilla on monenmoisia vallankäyttökytköksiä. Miten monessa paikassa hän oikein vaikuttaa?

Jani myöntää heti osallistuvansa kässäkerhotäti Suvin kulissientakaiseen valtapeliin:

– En tiedä vaikutanko… Ainakin syömällä kakkua Suvin luona. Olen jäsenenä tiedekuntaneuvostossa ja yliopistokollegiossa. Toimin myös kirkollispolitiikassa Kuokkalan aikuisseurakunnassa…

Janilla on useita muitakin poliittisia ja järjestöihin liittyviä kytköksiä, mutta toimittaja ei kerennyt kirjaamaan niistä kaikkia haastattelun aikana. Sillä ei ole niin paljon merkitystä, sillä tärkein kysymys on seuraava: Kenelle todella olet uskollinen?

– Tyttöystävälleni Paulalle, Jani vastaa nopeasti.

 Kaiken takana vaikuttaa siis nainen? Veteleekö joku muu naruista kulissien takana?

– Tämä  ei liity politiikkaan, Jani kiistää varmasanaisesti. 
– Tyttöystävä taitaa olla ainoa epäpoliittinen kytkökseni.

Entäs kaikki nämä poliittiset kytkökset? Käyttääkö Jani valtaa ristiin?

– On totta, että olen ollut mukana ryhmissä, joilla on osittain ristiriitaisia tavoitteita. Se on välillä hankalaa, mutta toisaalta on hyvä, että tietoa siirtyy ryhmien välillä.

Oletko siis kaksoisagentti?

– Olen kyllä toiminut aina läpinäkyvästi.

Mutta kenen joukoissa seisot?

Poliitikon varmuudella kysymyksiimme vastaillut Jani joutuu ensi kerran hämmennyksen valtaan. Hän joutuu hetken miettimään seisomajoukkoaan.

– Se on… varmastikin… monien joukossa. Mutta ennen kaikkea istun.

Jani joutuu miettimään, kenen joukoissa hän oikein seisoo. Tai siis istuu.

Corpuksessa Jani toimii esteettömyysvastaavana. Onkohan hän itse estynyt?

– En keksi mitään syytä, miksi olisin estynyt. Olen kyllä ollut joskus estynyt, muissa yhteyksissä.

Haastattelun lopuksi saamme Janista vielä muutaman mehukkaan skandaalipaljastuksen irti.

– Täytyy tunnustaa, että eilen ravistin mehupurkkia, ja kaikki mehut lensivät tyttöystäväni päälle. Lisäksi kerran käytin väärin asemaani esteettömyysvastaavana ja kävin invavessassa.

 VÄISTÄÄ KYSYMYKSET! 
Onko kahvissa tyrmäystippoja, kahvitusvastaava Aino?

Corpuksen ainejärjestökahvila Kultavatkain on aikojen saatossa kunnostautunut erilaisten kahvitusten järjestämisessä isommissa ja pienemmissä tapahtumissa. Nyt perinteikästä toimintaa organisoi tuore kahvitusvastaava Aino.

– Ihan tavallisena rivivatkaajana aloitin.

Kahvitusten käteiskassat avaavat mahdollisuuden rahanpesuun. Toimituksemme tietoon onkin tullut varmoja huhuja siitä, että ainejärjestön rahaliikennettä käytetään myös hämärämpiin tarkoitusperiin. Aino ohittaa kysymyksen kuitenkin kädenheilautuksella.

– Rahasotkut ja niiden siivoamisen jätän Paavolle. Olen vastuussa pelkästään kahvituksista ja leipomisesta.

Ainon mukaan kahvituksissa ei aina edes tarjoilla kahvia. Epäilyttävää, eikö totta?

Kahvista riittääkin kysyttävää. On omituista, että eettisyyttä toiminnassaan korostava Kahvila Kultavatkain on jo nimen tasolla niin vahvasti kiinni kahvissa, riiston ja kehitysmaiden alistamisen symbolissa. Aino kuitenkin kertoo ettei kaikissa kahvituksissa edes tarjoilla kahvia. Kuulostaa epäilyttävältä. Onko kahvina tarjoiltu kahvi aina vain kahvia?

– Ei kuppeihin yleensä muuta lorahda.

Aino väistää kiireeseen vedoten toimittajan jatkokysymykset hallusinogeenien ja myrkkyjen käyttämisestä ainejärjestöpoliittisessa pelissä.

Mitä tapahtuu todella, tapahtumavastaava Emma?

Emma innostuu outojen tapahtumien järjestämisestä ja poseeraamisesta.

Useista haastatteluista kieltäytynyt Emma toimii Corpuksen tapahtumavastaavana. Pentti Saarikoskelta lainattu avauskysymys ei aiheuta laajalti musiikkia harrastavassa kirjallisuudenopiskelijassa hämmennystä.

– Tapahtuu todella paljon, mutta kaikesta ilmoitellaan kyllä sähköpostilistalla ja Facebookissa. Tietenkin totuus on subjektiivista ja vastaus riippuu siitä, keltä kysytään.

 "VIINA MAISTUU!" 

En heittäydy keskusteluun totuuden filosofisista aspekteista, vaan siirryn selvittämään, miksi Emmasta on tullut tapahtumavastaava.

– Viina maistuu. Loput puhuttiin sitten selväksi suljettujen ovien takana.

Kun puheeksi tulee Emman ja tapahtumien sisäänpääsymaksujen yhteydet peiteltyyn rahanpesuun, tapahtumavastaavan ilme kovenee. Kulmiensa alta katsoen hän huomauttaa tuntevansa alamaailman ihmisiä, jotka eivät kuulemma pidä liian uteliaista toimittajista.

Kun Emma nostaa pöydälle tavallista raskaamman oloisen viulukotelon, päätän että haastattelu on valmis.

KADONNUTTA ELÄMÄNTUNNETTA ETSIMÄSSÄ

Lasse  Lindqvist

Laajavuorentie hohtaa lumesta valkoisenaan iltapäivän auringossa. Vaikka aurinko paistaa, on ulkona kylmä. Läheisten metsien suojissa huokailevat nuoruuteni ladut, ylämäet ja alamäet. Vihaan niitä, vihaan hukkaan heitettyjä harjoittelutunteja, menetettyjä vuosia, ja silti haluaisin lähteä laduille ja olla yhtä metsän kanssa. En vain pysty. En enää.

Lapsia juoksee liukureidensa kanssa kohti Laajavuorta. He nauravat ja heidän silmistään loistaa rajaton usko maailman ihmeellisyyteen. Laajavuorentie on paras paikka asua. Välillä kaipaan myös kotiseutuani – kosken katselua, lapsuuden pitkiä päiviä yleisurheilukentällä, ensikaljan juomista Kaljakalliolla ja punatukkaisen tytön suutelemista vanhan kansakoulun takaisella uimarannalla. Lapsuuteni tähtihetki oli, kun joukkueemme Tikkakosken Tikka peittosi ylimielisen JyP HT:n junnujääkiekossa.

Kahvioon astuessani tunnen tuoreen pullan tuoksun. Istun ikkunapöytään ja katson laskettelurinteeseen. Tämä on niitä harvinaisia hetkiä, joina minulla on omaa aikaa. Vaimo on töissä ja Oskari päiväkodissa.

Viime yön unessani Joel tuli vastaan kadulla. Olin varautunut tappeluun, mutta hän läppäsikin minua hartioille ja lupasi tarjota oluen läheisessä kuppilassa.

Mieleeni tulvii muistoja. Ruskeakutrinen tyttö, jota suutelin Holstissa Joelin synttäribileiden jatkoilla. Sonja. Parvekkeella tuo ilosilmäinen tyttö tarjosi minulle savuja tupakastaan. Jäimme kahden, kun muut kolistelivat sisään. Sonja heilautti hiuksiaan, katsoi minua ja tuli lähemmäs. Hän tärisi kylmyydestä. Lämmitin häntä hetken, eikä hän suostunut irtautumaan halauksesta. Silitin hänen hiuksiaan. Suutelimme pitkään.

Olin otettu, kun pitkä ja kaunis tyttö oli kiinnostunut minusta, lyhyestä ja vaaleasta pojasta. Kaikki tuntui epätodelliselta, sekin että eromme hetkellä Sonja kyseli, voisimmeko viettää uudenvuodenaaton yhdessä.

Kului päiviä. Sonjasta ei kuulunut mitään. Tuijotin vuoroin puhelimeni mykkää ruutua ja Sonjan nimeä ruudulla. Osasin hänen puhelinnumeronsa ulkoa. Lopulta soitin. Pyysin kahville. Kuulin jo äänestä, ettei hän halua. Hänellä oli muuta menoa. Sonja sanoi sen hyvin vaivautuneesti. Yritin epätoivoisesti pelastaa tilannetta. Kuulin vain epäröintiä. Lopetin puhelun ja heitin kännykän seinään.

En ymmärtänyt, miksi Sonja muuttui niin kylmäksi. Vastaus selvisi myöhemmin. Joel soitti ja kertoi olevansa Sonjan kanssa. Kuulin Sonjan pidäteltyä hihitystä taustalta. Joel pyysi minua heidän seuraansa. Aivan kuin hän olisi leveillyt. Oli perjantai-ilta ja olin humalassa. Annoin Joelin kuulla kunniansa. Revin ystävyyttämme rikki sanoilla, mutta Joel ansaitsi sen. Hän halusi aina kilpailla kanssani, hänen oli pakko saada kilpailla myös Sonjasta. Tavallaan tiesin, että niin voisi käydä. Hän oli Juudas, hän oli voittaja, mutta hiihtäjänä hän ei koskaan minulle pärjännyt.

Suurten puiden välistä ilmestyy pitkä mies, joka hiihtää lennokkaalla luistelutyylillä. Endorfiinihumala ja hullun kiilto loistavat hänen kasvoillaan. Tuo mies voisin olla minä, tai hän voisi olla Joel. Monta vuotta olimme vain minä ja Joel. Hiihdimme aina yhdessä, kilpailimme myös treenatessamme. Pelasimme yhdessä myös lätkää. Meidän piti kerran ottaa luistelukilpailu, mutta sitä ei koskaan otettu. Joel olisi ollut valmis lyömään 200 euroa vetoa voittonsa puolesta. Tiesin, että voittaisin. En halunnut viedä Joelin rahoja. Hän oli köyhästä työläisperheestä, vaikka kovin moni ei sitä tiennyt, kalskahtihan hänen nimensä jotenkin yläluokkaiselta.

 Eräs Tuomisto-niminen puolituttu jäi minulle kerran 50 euroa velkaa hävittyään kasipallossa. Pelasimme usein Cheers-nimisessä kuppilassa Voionmaankadulla, mutta vain kerran pelasimme rahasta. Tuomisto oli aina persaukinen, mutta lupaili maksavansa. Sitten hän muutti jonnekin. Joidenkin kertoman mukaan Turkuun, toisten mukaan Tukholmaan, ja joku taisi sanoa nähneensä hänet Lontoon Sohossa. Annoin asian olla ja unohdin, kunnes tapasin apteekissa armeijakaverini Mielosen. Mielonen kertoi Tuomiston kuolleen epäselvissä olosuhteissa, ilmeisesti huumeisiin ja viinaan. Tuomisto oli kaikesta huolimatta hieno mies, duunari henkeen ja vereen, ja jollain tavoin aina ihailin häntä.

Toisinaan vihaan omaa keskiluokkaisuuttani, mutta en pääse sitä pakoon, vaikka kuinka yritän irtautua ja olla kapinallinen. Aina lopulta kaipaan takaisin turvallisuuteeni, tavalliseen perhe-elämääni. Olen ehkä joidenkin mielestä tylsä, mutta olen hyväksynyt itseni.

Auringon säteistä mieleen tulee Neea, tyttö Viitasaarelta, ensirakkauteni. Muistikuvissani Neea istuu jalat levällään pukkitappelupukin päällä keväisessä auringossa minua vastapäätä. Puro solisee taustalla. Neea hymyilee. Hän on pukeutunut kireisiin farkkuihin ja mustaan toppiin, joka korostaa hänen rintojaan. Hän on kaunis ja vaaleahiuksinen. Neeaa vastapäätä istuessani en vielä tiennyt, että se olisi viimeinen tapaamisemme. Olin varma, ettei mikään voisi tulla väliimme. Tuohon muistikuvaan palatessani pääsen takaisin viattomuuden aikaan.

Ajatellessani minua ja Neeaa istumassa pukkitappelupukilla en ikävöi Neeaa, vaan ikävöin tuota menetettyä aikakautta. Kaikki oli silloin vielä hetken puhdasta ja hyvää. Muistan kuinka suunnittelimme yhteistä tulevaisuutta ja puhuimme lapsuuden mielipiirretyistämme, Alfred J. Kwakista, Vili Vilperistä ja Nalle Luppakorvasta.

Kaipaan sitä jotain vaikeasti määriteltävää, jota hengitin 17-vuotiaana. Olen kadottanut sen, enkä kenties enää ikinä saa sitä takaisin, paitsi joinain lyhyinä hetkinä, kun kuuntelen musiikkia, jota kuuntelin silloin. Kotona laitan soimaan Led Zeppeliniä. Good Times, Bad Times. Otan viskipullon esiin. Minulla on tunti aikaa ennen kuin Emma ja Oskari tulevat. Jos vaimo haistaa viinan hengityksestäni, kerron, että otin yhden paukun henkisesti raskaan työpäivän päätteeksi. Juon nykyisin niin harvoin, että Emma saattaa kaivata selitystä.

Oskari juoksee minua vastaan. Kaappaan pojan syliini ja nostan hänet ilmaan. Oskari nauraa. Minä nauran. Me nauramme. Emma alkaa laittaa ruokaa, ja me lähdemme Oskarin kanssa laskemaan Stigalla läheiseen pulkkamäkeen.

Illalla Emma käpertyy kainalooni sohvalla. Oskari on jo nukkumassa. Olen peitellyt hänet lempinallensa viereen. Urheiluruudussa näytetään koripalloa. Muistan, kuinka ala-asteella koripallo oli kiehtova peli, koska vasta kolmannella luokalla saimme pelata sitä liikuntatunneilla.

Olen ajatuksissani, kun Emma kysyy jotain. Hän ihmettelee, miksi olen niin poissaoleva, ja kerron hänelle näkemästäni unesta, kerron välirikosta Joelin kanssa, kerron lapsuuteni koripallotunneista. Hän sanoo, että minun pitäisi soittaa Joelille. Joelin nimen kohdalla hänen äänensä värähtää. Sanon harkitsevani asiaa. Emma sanoo, että olen hellyttävä, kun olen ajatuksissani. Hän alkaa suukotella ja riisua minua. Rakastelemme hiljaa olohuoneen sohvalla.

On kulunut viikko siitä, kun viimeksi kävin Laajavuoren kahviossa. Olen tullut taas samaan ikkunapöytään, tällä kertaa autolla. En tiedä, mitä uskon täältä löytäväni, mutta jotenkin tämä keskiviikkoinen rutiini rauhoittaa mieltäni. Kaikki on samoin kuin viikko sitten, aivan kuin olisin palannut samaan hetkeen. Sama nainen myy minulle kahvikupillisen, paikalla istuu myös sama hiihtovaatteisiin pukeutunut mies kuin viime viikolla samaan aikaan.

Aurinko ei enää paista, kun kävelen kahviosta Volvolleni. Katson sivusilmällä Laajavuorentiellä suksien kanssa reippaasti kävelevää miestä. Hän huomaa katseeni ja katsoo takaisin. Mies nyökäyttää minulle päätään. Minä käännän katseeni.

En saa unta. Laajavuorentiellä näkemäni mies palaa mieleeni. Oliko hän todella Joel? Tarkoittiko pään nyökäytys sitä, että hän haluaisi sopia riitamme?

Emma maiskuttelee unissaan ja tärähtää sitten niin, että hätkähdän. Käännän kylkeä. Ajattelen Jyväskylän kaupunginkirkkoa yössä valaistuna, ajattelen itseäni konfirmaatiossa, ajattelen leppoisaa rippikoulupappia, ja aamulla olen kuin uudestisyntynyt. Unessani olin rippikoulussa, jossa kävelimme puujaloilla Joelin kanssa. Todellisuudessa emme edes käyneet samaa rippikoulua. Uneni rippukoulussa olimme molemmat ihastuneita Halssilan tyttöihin, Petraan, Saaraan ja Annaan – molemmat eniten Petraan. Unimaailmassa teimme valan, ettei yksikään nainen voisi rikkoa ystävyyttämme. Uhrasimme ihastuksemme Petraan ystävyytemme nimissä.

Koskela soittaa pitkästä aikaa. Hän asuu Ruotsissa, emmekä ole juuri pitäneet yhteyttä. Hänellä on viikon talviloma ja hän on tulossa Jyväskylään. Hän haluaisi tavata. Kysyn Emmalta, voisiko Koskela tulla piipahtamaan. Emma suostuu heti. Hän on iloinen, että tapaan vanhan ystäväni, ja sanoo vievänsä Oskarin mummolaan. Hän alkaa soitella tyttökavereilleen ja puuhata tyttöjen iltaa. Joka paikka on täynnä vaatteita, joita Emma sovittaa, ja joista puoliakaan en ole koskaan nähnyt hänen päällään.

Emma tepastelee lyhyessä hameessaan ja korkokengissään ympäri asuntoa. Hän odottaa kyytiä, mutta hänen ystävänsä on myöhässä. Koskela tulee etuajassa. Juomme kahvit kolmestaan. Vaihdamme kuulumisia, kunnes Emman puhelin soi. Ehdotan, että Emma voisi pyytää ystäväänsä kahville, sillä enhän ole koskaan tavannut Juliaa. Ei onnistu. Auto on Julialla vain lainassa ja Julian mies tarvitsee sitä jo pian. Mies on jääkiekkotuomari, joka kulkee matkat omalla autollaan. Emma suutelee minua. Rakastan sua, hän huikkaa ovelta ja toivottaa meille hauskaa iltaa. Huoneeseen jää leijumaan huumaava tuoksu. Naisen tuoksu, lohkaisee Koskela, ja alamme kilvan ylistää Pacinon tähdittämää elokuvaa.

Koskela ei ole muuttunut sitten viime tapaamisemme. Kuuntelemme Kansas City Stompia, aivan kuten vuosia sitten. Koskela on löytänyt jostain sen vanhan jalkapallopelin, jota pelasimme lapsina. Hän saa sen toimimaan normaalisti, vaikka olin varma, että uudella koneellani peli pyörisi ylinopeutta. Voitan keskinäiset ottelumme täpärästi 5-4, mutta se on yhdentekevää, sillä Koskela on enemmän humalassa.

Saunan pukuhuoneessa Koskela alkaa puhua jostain, josta ei ole puhunut muille. Hän taustoittaa kertomalla, että on olemassa ihmisiä, jotka kantavat harteillaan liian suurta salaisuutta. Nyökkäilen mukana, enkä ymmärrä, mihin hän pyrkii. Hän puhuu luotettavasta, kunnollisesta, kaikkien pitämästä jätkästä, joka kuitenkin oli tehnyt harkitun murhan. Ei jäänyt kiinni, minkä vuoksi ajautui alkoholiin ja myöhemmin huumeisiin.  Hän ei voinut elää tekonsa kanssa, vaan näki painajaisia ja eli baareissa ja pimeillä kujilla. Koskela katsoo minuun. Ei, en tiedä, voinko kertoa enempää, hän sitten sanoo.

Löylyssä Koskela jatkaa juttuaan. Kaveri vei asian hautaan, eikä kukaan tule koskaan tietämään totuutta. Tuomistokin katosi tuolla tavoin, mutta eihän se Tuomisto voi olla, eihän? Koskela katsoo silmiini. En saa kertoa, hän sihahtaa. Haluaisin kysyä, mutta Koskelalla on se tietty ilme, että on parempi olla hiljaa. Löyly sihisee kiukailla. Hiljaisuutta, löylyä, hiljaisuutta, ja lopulta kömmimme alas lauteilta.

Juomme Tapio-viinaa. Kerron Koskelalle minun ja Joelin välirikosta. Koskela ojentaa minulle puhelimen. En soita, mutta lupaan, että soitan ennemmin tai myöhemmin. Minun on pakko luvata, sillä muuten Koskela ei jättäisi minua rauhaan, vaan painostaisi hoitamaan asian kuin mies.

Suomi on voittanut olympialaisten hiihtojen parisprintissä kultaa. En jaksa iloita. Tiedän kaikkien huippuhiihtäjien käyttävän kiellettyjä aineita. Televisiossa Suomen jääkiekkomaajoukkue johtaa Venäjää. Erätauolla studiotiimi puhuu, kuinka jääkiekko-ottelussa voi tulla eteen monenlaisia tilanteita ja että voittaakseen ne on taisteltava läpi. Ajattelen, että sama pätee myös parisuhteeseen ja ystävyyssuhteisiin.

Olympiakultaa Suomelle hiihdosta, eikä se enää liikuta minua! Lapsena olin valmis tekemään kaikkeni, että minusta voisi tulla hiihdon olympiavoittaja. Menestyin vielä yläaste- ja lukioikäisenä SM-tasolla. ”Ilman näitä sinusta ei voi tulla hyvää hiihtäjää”, oli lause, jota aloin kuulla liian usein. Lopetin. Joel jatkoi vielä vuoden, mutta ei menestynyt. Tiesin, että hän hiihti puhtaana. Lahden doping-käry ei tullut yllätyksenä. Silti se sattui. En halunnut uskoa Myllylän käyttäneen. Luulin, että suolla harjoitteleminen oli voimakkaampaa kuin doping. Missähän Joel oli, kun doping-skandaali tapahtui? Mitä hän ajatteli silloin?

Hiihdämme Joelin kanssa Vuorenlenkkiä. Hän sanoo, että vain unimaailmassa hiihtäminen on todellista ja että vain unissa voi voittaa ilman kiellettyjä aineita. Norjalainen on jäänyt meistä lisää. Kohta ratkaisemme, kumpi meistä tuo kultaa Suomeen. Ihmettelen, mitä kaveri horisee, sillä hiihdämmehän todella, emmekä näe unta. Joel nauraa. Hän sanoo, että meidän ystävyytemme voi olla totta enää vain unitodellisuudessa. En ymmärrä mitään. Joel sanoo olevansa vaimoni ensirakkaus.

Herään olohuoneen sohvalla. Olen ollut iltapäivänokosilla. Vaimo huhuilee syömään. Tunnen mustasukkaisuuden vihlaisevan rinnassa. Haluaisin kysyä Emmalta, onko hänellä ollut juttua Joelin kanssa. On parempi olla kysymättä. Olisin typerä, jos alkaisin uskoa alitajuntani kehittämiä uhkakuvia todeksi.  

Oskari kurvaa leikkitraktorillaan sohvan vierestä. Traktori muuttuu pojan äänitehosteista päätellen lentokoneeksi ja yhtäkkiä tunnen traktorin kylmät pyörät nenälläni. Hymyilen. Minulla on kaikki tässä ja nyt. On ehkä parempi, että jätän Joelin vain muistoihin. Menneisyyttä ei kannata yrittää väkisin herättää henkiin, koska se voi tuhota tulevaisuuden onnen. Kaipaan hiihtämistä, en Joelia, ja aion lähteä ladulle jo huomenna.