KADONNUTTA ELÄMÄNTUNNETTA ETSIMÄSSÄ

Lasse  Lindqvist

Laajavuorentie hohtaa lumesta valkoisenaan iltapäivän auringossa. Vaikka aurinko paistaa, on ulkona kylmä. Läheisten metsien suojissa huokailevat nuoruuteni ladut, ylämäet ja alamäet. Vihaan niitä, vihaan hukkaan heitettyjä harjoittelutunteja, menetettyjä vuosia, ja silti haluaisin lähteä laduille ja olla yhtä metsän kanssa. En vain pysty. En enää.

Lapsia juoksee liukureidensa kanssa kohti Laajavuorta. He nauravat ja heidän silmistään loistaa rajaton usko maailman ihmeellisyyteen. Laajavuorentie on paras paikka asua. Välillä kaipaan myös kotiseutuani – kosken katselua, lapsuuden pitkiä päiviä yleisurheilukentällä, ensikaljan juomista Kaljakalliolla ja punatukkaisen tytön suutelemista vanhan kansakoulun takaisella uimarannalla. Lapsuuteni tähtihetki oli, kun joukkueemme Tikkakosken Tikka peittosi ylimielisen JyP HT:n junnujääkiekossa.

Kahvioon astuessani tunnen tuoreen pullan tuoksun. Istun ikkunapöytään ja katson laskettelurinteeseen. Tämä on niitä harvinaisia hetkiä, joina minulla on omaa aikaa. Vaimo on töissä ja Oskari päiväkodissa.

Viime yön unessani Joel tuli vastaan kadulla. Olin varautunut tappeluun, mutta hän läppäsikin minua hartioille ja lupasi tarjota oluen läheisessä kuppilassa.

Mieleeni tulvii muistoja. Ruskeakutrinen tyttö, jota suutelin Holstissa Joelin synttäribileiden jatkoilla. Sonja. Parvekkeella tuo ilosilmäinen tyttö tarjosi minulle savuja tupakastaan. Jäimme kahden, kun muut kolistelivat sisään. Sonja heilautti hiuksiaan, katsoi minua ja tuli lähemmäs. Hän tärisi kylmyydestä. Lämmitin häntä hetken, eikä hän suostunut irtautumaan halauksesta. Silitin hänen hiuksiaan. Suutelimme pitkään.

Olin otettu, kun pitkä ja kaunis tyttö oli kiinnostunut minusta, lyhyestä ja vaaleasta pojasta. Kaikki tuntui epätodelliselta, sekin että eromme hetkellä Sonja kyseli, voisimmeko viettää uudenvuodenaaton yhdessä.

Kului päiviä. Sonjasta ei kuulunut mitään. Tuijotin vuoroin puhelimeni mykkää ruutua ja Sonjan nimeä ruudulla. Osasin hänen puhelinnumeronsa ulkoa. Lopulta soitin. Pyysin kahville. Kuulin jo äänestä, ettei hän halua. Hänellä oli muuta menoa. Sonja sanoi sen hyvin vaivautuneesti. Yritin epätoivoisesti pelastaa tilannetta. Kuulin vain epäröintiä. Lopetin puhelun ja heitin kännykän seinään.

En ymmärtänyt, miksi Sonja muuttui niin kylmäksi. Vastaus selvisi myöhemmin. Joel soitti ja kertoi olevansa Sonjan kanssa. Kuulin Sonjan pidäteltyä hihitystä taustalta. Joel pyysi minua heidän seuraansa. Aivan kuin hän olisi leveillyt. Oli perjantai-ilta ja olin humalassa. Annoin Joelin kuulla kunniansa. Revin ystävyyttämme rikki sanoilla, mutta Joel ansaitsi sen. Hän halusi aina kilpailla kanssani, hänen oli pakko saada kilpailla myös Sonjasta. Tavallaan tiesin, että niin voisi käydä. Hän oli Juudas, hän oli voittaja, mutta hiihtäjänä hän ei koskaan minulle pärjännyt.

Suurten puiden välistä ilmestyy pitkä mies, joka hiihtää lennokkaalla luistelutyylillä. Endorfiinihumala ja hullun kiilto loistavat hänen kasvoillaan. Tuo mies voisin olla minä, tai hän voisi olla Joel. Monta vuotta olimme vain minä ja Joel. Hiihdimme aina yhdessä, kilpailimme myös treenatessamme. Pelasimme yhdessä myös lätkää. Meidän piti kerran ottaa luistelukilpailu, mutta sitä ei koskaan otettu. Joel olisi ollut valmis lyömään 200 euroa vetoa voittonsa puolesta. Tiesin, että voittaisin. En halunnut viedä Joelin rahoja. Hän oli köyhästä työläisperheestä, vaikka kovin moni ei sitä tiennyt, kalskahtihan hänen nimensä jotenkin yläluokkaiselta.

 Eräs Tuomisto-niminen puolituttu jäi minulle kerran 50 euroa velkaa hävittyään kasipallossa. Pelasimme usein Cheers-nimisessä kuppilassa Voionmaankadulla, mutta vain kerran pelasimme rahasta. Tuomisto oli aina persaukinen, mutta lupaili maksavansa. Sitten hän muutti jonnekin. Joidenkin kertoman mukaan Turkuun, toisten mukaan Tukholmaan, ja joku taisi sanoa nähneensä hänet Lontoon Sohossa. Annoin asian olla ja unohdin, kunnes tapasin apteekissa armeijakaverini Mielosen. Mielonen kertoi Tuomiston kuolleen epäselvissä olosuhteissa, ilmeisesti huumeisiin ja viinaan. Tuomisto oli kaikesta huolimatta hieno mies, duunari henkeen ja vereen, ja jollain tavoin aina ihailin häntä.

Toisinaan vihaan omaa keskiluokkaisuuttani, mutta en pääse sitä pakoon, vaikka kuinka yritän irtautua ja olla kapinallinen. Aina lopulta kaipaan takaisin turvallisuuteeni, tavalliseen perhe-elämääni. Olen ehkä joidenkin mielestä tylsä, mutta olen hyväksynyt itseni.

Auringon säteistä mieleen tulee Neea, tyttö Viitasaarelta, ensirakkauteni. Muistikuvissani Neea istuu jalat levällään pukkitappelupukin päällä keväisessä auringossa minua vastapäätä. Puro solisee taustalla. Neea hymyilee. Hän on pukeutunut kireisiin farkkuihin ja mustaan toppiin, joka korostaa hänen rintojaan. Hän on kaunis ja vaaleahiuksinen. Neeaa vastapäätä istuessani en vielä tiennyt, että se olisi viimeinen tapaamisemme. Olin varma, ettei mikään voisi tulla väliimme. Tuohon muistikuvaan palatessani pääsen takaisin viattomuuden aikaan.

Ajatellessani minua ja Neeaa istumassa pukkitappelupukilla en ikävöi Neeaa, vaan ikävöin tuota menetettyä aikakautta. Kaikki oli silloin vielä hetken puhdasta ja hyvää. Muistan kuinka suunnittelimme yhteistä tulevaisuutta ja puhuimme lapsuuden mielipiirretyistämme, Alfred J. Kwakista, Vili Vilperistä ja Nalle Luppakorvasta.

Kaipaan sitä jotain vaikeasti määriteltävää, jota hengitin 17-vuotiaana. Olen kadottanut sen, enkä kenties enää ikinä saa sitä takaisin, paitsi joinain lyhyinä hetkinä, kun kuuntelen musiikkia, jota kuuntelin silloin. Kotona laitan soimaan Led Zeppeliniä. Good Times, Bad Times. Otan viskipullon esiin. Minulla on tunti aikaa ennen kuin Emma ja Oskari tulevat. Jos vaimo haistaa viinan hengityksestäni, kerron, että otin yhden paukun henkisesti raskaan työpäivän päätteeksi. Juon nykyisin niin harvoin, että Emma saattaa kaivata selitystä.

Oskari juoksee minua vastaan. Kaappaan pojan syliini ja nostan hänet ilmaan. Oskari nauraa. Minä nauran. Me nauramme. Emma alkaa laittaa ruokaa, ja me lähdemme Oskarin kanssa laskemaan Stigalla läheiseen pulkkamäkeen.

Illalla Emma käpertyy kainalooni sohvalla. Oskari on jo nukkumassa. Olen peitellyt hänet lempinallensa viereen. Urheiluruudussa näytetään koripalloa. Muistan, kuinka ala-asteella koripallo oli kiehtova peli, koska vasta kolmannella luokalla saimme pelata sitä liikuntatunneilla.

Olen ajatuksissani, kun Emma kysyy jotain. Hän ihmettelee, miksi olen niin poissaoleva, ja kerron hänelle näkemästäni unesta, kerron välirikosta Joelin kanssa, kerron lapsuuteni koripallotunneista. Hän sanoo, että minun pitäisi soittaa Joelille. Joelin nimen kohdalla hänen äänensä värähtää. Sanon harkitsevani asiaa. Emma sanoo, että olen hellyttävä, kun olen ajatuksissani. Hän alkaa suukotella ja riisua minua. Rakastelemme hiljaa olohuoneen sohvalla.

On kulunut viikko siitä, kun viimeksi kävin Laajavuoren kahviossa. Olen tullut taas samaan ikkunapöytään, tällä kertaa autolla. En tiedä, mitä uskon täältä löytäväni, mutta jotenkin tämä keskiviikkoinen rutiini rauhoittaa mieltäni. Kaikki on samoin kuin viikko sitten, aivan kuin olisin palannut samaan hetkeen. Sama nainen myy minulle kahvikupillisen, paikalla istuu myös sama hiihtovaatteisiin pukeutunut mies kuin viime viikolla samaan aikaan.

Aurinko ei enää paista, kun kävelen kahviosta Volvolleni. Katson sivusilmällä Laajavuorentiellä suksien kanssa reippaasti kävelevää miestä. Hän huomaa katseeni ja katsoo takaisin. Mies nyökäyttää minulle päätään. Minä käännän katseeni.

En saa unta. Laajavuorentiellä näkemäni mies palaa mieleeni. Oliko hän todella Joel? Tarkoittiko pään nyökäytys sitä, että hän haluaisi sopia riitamme?

Emma maiskuttelee unissaan ja tärähtää sitten niin, että hätkähdän. Käännän kylkeä. Ajattelen Jyväskylän kaupunginkirkkoa yössä valaistuna, ajattelen itseäni konfirmaatiossa, ajattelen leppoisaa rippikoulupappia, ja aamulla olen kuin uudestisyntynyt. Unessani olin rippikoulussa, jossa kävelimme puujaloilla Joelin kanssa. Todellisuudessa emme edes käyneet samaa rippikoulua. Uneni rippukoulussa olimme molemmat ihastuneita Halssilan tyttöihin, Petraan, Saaraan ja Annaan – molemmat eniten Petraan. Unimaailmassa teimme valan, ettei yksikään nainen voisi rikkoa ystävyyttämme. Uhrasimme ihastuksemme Petraan ystävyytemme nimissä.

Koskela soittaa pitkästä aikaa. Hän asuu Ruotsissa, emmekä ole juuri pitäneet yhteyttä. Hänellä on viikon talviloma ja hän on tulossa Jyväskylään. Hän haluaisi tavata. Kysyn Emmalta, voisiko Koskela tulla piipahtamaan. Emma suostuu heti. Hän on iloinen, että tapaan vanhan ystäväni, ja sanoo vievänsä Oskarin mummolaan. Hän alkaa soitella tyttökavereilleen ja puuhata tyttöjen iltaa. Joka paikka on täynnä vaatteita, joita Emma sovittaa, ja joista puoliakaan en ole koskaan nähnyt hänen päällään.

Emma tepastelee lyhyessä hameessaan ja korkokengissään ympäri asuntoa. Hän odottaa kyytiä, mutta hänen ystävänsä on myöhässä. Koskela tulee etuajassa. Juomme kahvit kolmestaan. Vaihdamme kuulumisia, kunnes Emman puhelin soi. Ehdotan, että Emma voisi pyytää ystäväänsä kahville, sillä enhän ole koskaan tavannut Juliaa. Ei onnistu. Auto on Julialla vain lainassa ja Julian mies tarvitsee sitä jo pian. Mies on jääkiekkotuomari, joka kulkee matkat omalla autollaan. Emma suutelee minua. Rakastan sua, hän huikkaa ovelta ja toivottaa meille hauskaa iltaa. Huoneeseen jää leijumaan huumaava tuoksu. Naisen tuoksu, lohkaisee Koskela, ja alamme kilvan ylistää Pacinon tähdittämää elokuvaa.

Koskela ei ole muuttunut sitten viime tapaamisemme. Kuuntelemme Kansas City Stompia, aivan kuten vuosia sitten. Koskela on löytänyt jostain sen vanhan jalkapallopelin, jota pelasimme lapsina. Hän saa sen toimimaan normaalisti, vaikka olin varma, että uudella koneellani peli pyörisi ylinopeutta. Voitan keskinäiset ottelumme täpärästi 5-4, mutta se on yhdentekevää, sillä Koskela on enemmän humalassa.

Saunan pukuhuoneessa Koskela alkaa puhua jostain, josta ei ole puhunut muille. Hän taustoittaa kertomalla, että on olemassa ihmisiä, jotka kantavat harteillaan liian suurta salaisuutta. Nyökkäilen mukana, enkä ymmärrä, mihin hän pyrkii. Hän puhuu luotettavasta, kunnollisesta, kaikkien pitämästä jätkästä, joka kuitenkin oli tehnyt harkitun murhan. Ei jäänyt kiinni, minkä vuoksi ajautui alkoholiin ja myöhemmin huumeisiin.  Hän ei voinut elää tekonsa kanssa, vaan näki painajaisia ja eli baareissa ja pimeillä kujilla. Koskela katsoo minuun. Ei, en tiedä, voinko kertoa enempää, hän sitten sanoo.

Löylyssä Koskela jatkaa juttuaan. Kaveri vei asian hautaan, eikä kukaan tule koskaan tietämään totuutta. Tuomistokin katosi tuolla tavoin, mutta eihän se Tuomisto voi olla, eihän? Koskela katsoo silmiini. En saa kertoa, hän sihahtaa. Haluaisin kysyä, mutta Koskelalla on se tietty ilme, että on parempi olla hiljaa. Löyly sihisee kiukailla. Hiljaisuutta, löylyä, hiljaisuutta, ja lopulta kömmimme alas lauteilta.

Juomme Tapio-viinaa. Kerron Koskelalle minun ja Joelin välirikosta. Koskela ojentaa minulle puhelimen. En soita, mutta lupaan, että soitan ennemmin tai myöhemmin. Minun on pakko luvata, sillä muuten Koskela ei jättäisi minua rauhaan, vaan painostaisi hoitamaan asian kuin mies.

Suomi on voittanut olympialaisten hiihtojen parisprintissä kultaa. En jaksa iloita. Tiedän kaikkien huippuhiihtäjien käyttävän kiellettyjä aineita. Televisiossa Suomen jääkiekkomaajoukkue johtaa Venäjää. Erätauolla studiotiimi puhuu, kuinka jääkiekko-ottelussa voi tulla eteen monenlaisia tilanteita ja että voittaakseen ne on taisteltava läpi. Ajattelen, että sama pätee myös parisuhteeseen ja ystävyyssuhteisiin.

Olympiakultaa Suomelle hiihdosta, eikä se enää liikuta minua! Lapsena olin valmis tekemään kaikkeni, että minusta voisi tulla hiihdon olympiavoittaja. Menestyin vielä yläaste- ja lukioikäisenä SM-tasolla. ”Ilman näitä sinusta ei voi tulla hyvää hiihtäjää”, oli lause, jota aloin kuulla liian usein. Lopetin. Joel jatkoi vielä vuoden, mutta ei menestynyt. Tiesin, että hän hiihti puhtaana. Lahden doping-käry ei tullut yllätyksenä. Silti se sattui. En halunnut uskoa Myllylän käyttäneen. Luulin, että suolla harjoitteleminen oli voimakkaampaa kuin doping. Missähän Joel oli, kun doping-skandaali tapahtui? Mitä hän ajatteli silloin?

Hiihdämme Joelin kanssa Vuorenlenkkiä. Hän sanoo, että vain unimaailmassa hiihtäminen on todellista ja että vain unissa voi voittaa ilman kiellettyjä aineita. Norjalainen on jäänyt meistä lisää. Kohta ratkaisemme, kumpi meistä tuo kultaa Suomeen. Ihmettelen, mitä kaveri horisee, sillä hiihdämmehän todella, emmekä näe unta. Joel nauraa. Hän sanoo, että meidän ystävyytemme voi olla totta enää vain unitodellisuudessa. En ymmärrä mitään. Joel sanoo olevansa vaimoni ensirakkaus.

Herään olohuoneen sohvalla. Olen ollut iltapäivänokosilla. Vaimo huhuilee syömään. Tunnen mustasukkaisuuden vihlaisevan rinnassa. Haluaisin kysyä Emmalta, onko hänellä ollut juttua Joelin kanssa. On parempi olla kysymättä. Olisin typerä, jos alkaisin uskoa alitajuntani kehittämiä uhkakuvia todeksi.  

Oskari kurvaa leikkitraktorillaan sohvan vierestä. Traktori muuttuu pojan äänitehosteista päätellen lentokoneeksi ja yhtäkkiä tunnen traktorin kylmät pyörät nenälläni. Hymyilen. Minulla on kaikki tässä ja nyt. On ehkä parempi, että jätän Joelin vain muistoihin. Menneisyyttä ei kannata yrittää väkisin herättää henkiin, koska se voi tuhota tulevaisuuden onnen. Kaipaan hiihtämistä, en Joelia, ja aion lähteä ladulle jo huomenna.