KADONNUTTA ELÄMÄNTUNNETTA ETSIMÄSSÄ

Lasse  Lindqvist

Laajavuorentie hohtaa lumesta valkoisenaan iltapäivän auringossa. Vaikka aurinko paistaa, on ulkona kylmä. Läheisten metsien suojissa huokailevat nuoruuteni ladut, ylämäet ja alamäet. Vihaan niitä, vihaan hukkaan heitettyjä harjoittelutunteja, menetettyjä vuosia, ja silti haluaisin lähteä laduille ja olla yhtä metsän kanssa. En vain pysty. En enää.

Lapsia juoksee liukureidensa kanssa kohti Laajavuorta. He nauravat ja heidän silmistään loistaa rajaton usko maailman ihmeellisyyteen. Laajavuorentie on paras paikka asua. Välillä kaipaan myös kotiseutuani – kosken katselua, lapsuuden pitkiä päiviä yleisurheilukentällä, ensikaljan juomista Kaljakalliolla ja punatukkaisen tytön suutelemista vanhan kansakoulun takaisella uimarannalla. Lapsuuteni tähtihetki oli, kun joukkueemme Tikkakosken Tikka peittosi ylimielisen JyP HT:n junnujääkiekossa.

Kahvioon astuessani tunnen tuoreen pullan tuoksun. Istun ikkunapöytään ja katson laskettelurinteeseen. Tämä on niitä harvinaisia hetkiä, joina minulla on omaa aikaa. Vaimo on töissä ja Oskari päiväkodissa.

Viime yön unessani Joel tuli vastaan kadulla. Olin varautunut tappeluun, mutta hän läppäsikin minua hartioille ja lupasi tarjota oluen läheisessä kuppilassa.

Mieleeni tulvii muistoja. Ruskeakutrinen tyttö, jota suutelin Holstissa Joelin synttäribileiden jatkoilla. Sonja. Parvekkeella tuo ilosilmäinen tyttö tarjosi minulle savuja tupakastaan. Jäimme kahden, kun muut kolistelivat sisään. Sonja heilautti hiuksiaan, katsoi minua ja tuli lähemmäs. Hän tärisi kylmyydestä. Lämmitin häntä hetken, eikä hän suostunut irtautumaan halauksesta. Silitin hänen hiuksiaan. Suutelimme pitkään.

Olin otettu, kun pitkä ja kaunis tyttö oli kiinnostunut minusta, lyhyestä ja vaaleasta pojasta. Kaikki tuntui epätodelliselta, sekin että eromme hetkellä Sonja kyseli, voisimmeko viettää uudenvuodenaaton yhdessä.

Kului päiviä. Sonjasta ei kuulunut mitään. Tuijotin vuoroin puhelimeni mykkää ruutua ja Sonjan nimeä ruudulla. Osasin hänen puhelinnumeronsa ulkoa. Lopulta soitin. Pyysin kahville. Kuulin jo äänestä, ettei hän halua. Hänellä oli muuta menoa. Sonja sanoi sen hyvin vaivautuneesti. Yritin epätoivoisesti pelastaa tilannetta. Kuulin vain epäröintiä. Lopetin puhelun ja heitin kännykän seinään.

En ymmärtänyt, miksi Sonja muuttui niin kylmäksi. Vastaus selvisi myöhemmin. Joel soitti ja kertoi olevansa Sonjan kanssa. Kuulin Sonjan pidäteltyä hihitystä taustalta. Joel pyysi minua heidän seuraansa. Aivan kuin hän olisi leveillyt. Oli perjantai-ilta ja olin humalassa. Annoin Joelin kuulla kunniansa. Revin ystävyyttämme rikki sanoilla, mutta Joel ansaitsi sen. Hän halusi aina kilpailla kanssani, hänen oli pakko saada kilpailla myös Sonjasta. Tavallaan tiesin, että niin voisi käydä. Hän oli Juudas, hän oli voittaja, mutta hiihtäjänä hän ei koskaan minulle pärjännyt.

Suurten puiden välistä ilmestyy pitkä mies, joka hiihtää lennokkaalla luistelutyylillä. Endorfiinihumala ja hullun kiilto loistavat hänen kasvoillaan. Tuo mies voisin olla minä, tai hän voisi olla Joel. Monta vuotta olimme vain minä ja Joel. Hiihdimme aina yhdessä, kilpailimme myös treenatessamme. Pelasimme yhdessä myös lätkää. Meidän piti kerran ottaa luistelukilpailu, mutta sitä ei koskaan otettu. Joel olisi ollut valmis lyömään 200 euroa vetoa voittonsa puolesta. Tiesin, että voittaisin. En halunnut viedä Joelin rahoja. Hän oli köyhästä työläisperheestä, vaikka kovin moni ei sitä tiennyt, kalskahtihan hänen nimensä jotenkin yläluokkaiselta.

 Eräs Tuomisto-niminen puolituttu jäi minulle kerran 50 euroa velkaa hävittyään kasipallossa. Pelasimme usein Cheers-nimisessä kuppilassa Voionmaankadulla, mutta vain kerran pelasimme rahasta. Tuomisto oli aina persaukinen, mutta lupaili maksavansa. Sitten hän muutti jonnekin. Joidenkin kertoman mukaan Turkuun, toisten mukaan Tukholmaan, ja joku taisi sanoa nähneensä hänet Lontoon Sohossa. Annoin asian olla ja unohdin, kunnes tapasin apteekissa armeijakaverini Mielosen. Mielonen kertoi Tuomiston kuolleen epäselvissä olosuhteissa, ilmeisesti huumeisiin ja viinaan. Tuomisto oli kaikesta huolimatta hieno mies, duunari henkeen ja vereen, ja jollain tavoin aina ihailin häntä.

Toisinaan vihaan omaa keskiluokkaisuuttani, mutta en pääse sitä pakoon, vaikka kuinka yritän irtautua ja olla kapinallinen. Aina lopulta kaipaan takaisin turvallisuuteeni, tavalliseen perhe-elämääni. Olen ehkä joidenkin mielestä tylsä, mutta olen hyväksynyt itseni.

Auringon säteistä mieleen tulee Neea, tyttö Viitasaarelta, ensirakkauteni. Muistikuvissani Neea istuu jalat levällään pukkitappelupukin päällä keväisessä auringossa minua vastapäätä. Puro solisee taustalla. Neea hymyilee. Hän on pukeutunut kireisiin farkkuihin ja mustaan toppiin, joka korostaa hänen rintojaan. Hän on kaunis ja vaaleahiuksinen. Neeaa vastapäätä istuessani en vielä tiennyt, että se olisi viimeinen tapaamisemme. Olin varma, ettei mikään voisi tulla väliimme. Tuohon muistikuvaan palatessani pääsen takaisin viattomuuden aikaan.

Ajatellessani minua ja Neeaa istumassa pukkitappelupukilla en ikävöi Neeaa, vaan ikävöin tuota menetettyä aikakautta. Kaikki oli silloin vielä hetken puhdasta ja hyvää. Muistan kuinka suunnittelimme yhteistä tulevaisuutta ja puhuimme lapsuuden mielipiirretyistämme, Alfred J. Kwakista, Vili Vilperistä ja Nalle Luppakorvasta.

Kaipaan sitä jotain vaikeasti määriteltävää, jota hengitin 17-vuotiaana. Olen kadottanut sen, enkä kenties enää ikinä saa sitä takaisin, paitsi joinain lyhyinä hetkinä, kun kuuntelen musiikkia, jota kuuntelin silloin. Kotona laitan soimaan Led Zeppeliniä. Good Times, Bad Times. Otan viskipullon esiin. Minulla on tunti aikaa ennen kuin Emma ja Oskari tulevat. Jos vaimo haistaa viinan hengityksestäni, kerron, että otin yhden paukun henkisesti raskaan työpäivän päätteeksi. Juon nykyisin niin harvoin, että Emma saattaa kaivata selitystä.

Oskari juoksee minua vastaan. Kaappaan pojan syliini ja nostan hänet ilmaan. Oskari nauraa. Minä nauran. Me nauramme. Emma alkaa laittaa ruokaa, ja me lähdemme Oskarin kanssa laskemaan Stigalla läheiseen pulkkamäkeen.

Illalla Emma käpertyy kainalooni sohvalla. Oskari on jo nukkumassa. Olen peitellyt hänet lempinallensa viereen. Urheiluruudussa näytetään koripalloa. Muistan, kuinka ala-asteella koripallo oli kiehtova peli, koska vasta kolmannella luokalla saimme pelata sitä liikuntatunneilla.

Olen ajatuksissani, kun Emma kysyy jotain. Hän ihmettelee, miksi olen niin poissaoleva, ja kerron hänelle näkemästäni unesta, kerron välirikosta Joelin kanssa, kerron lapsuuteni koripallotunneista. Hän sanoo, että minun pitäisi soittaa Joelille. Joelin nimen kohdalla hänen äänensä värähtää. Sanon harkitsevani asiaa. Emma sanoo, että olen hellyttävä, kun olen ajatuksissani. Hän alkaa suukotella ja riisua minua. Rakastelemme hiljaa olohuoneen sohvalla.

On kulunut viikko siitä, kun viimeksi kävin Laajavuoren kahviossa. Olen tullut taas samaan ikkunapöytään, tällä kertaa autolla. En tiedä, mitä uskon täältä löytäväni, mutta jotenkin tämä keskiviikkoinen rutiini rauhoittaa mieltäni. Kaikki on samoin kuin viikko sitten, aivan kuin olisin palannut samaan hetkeen. Sama nainen myy minulle kahvikupillisen, paikalla istuu myös sama hiihtovaatteisiin pukeutunut mies kuin viime viikolla samaan aikaan.

Aurinko ei enää paista, kun kävelen kahviosta Volvolleni. Katson sivusilmällä Laajavuorentiellä suksien kanssa reippaasti kävelevää miestä. Hän huomaa katseeni ja katsoo takaisin. Mies nyökäyttää minulle päätään. Minä käännän katseeni.

En saa unta. Laajavuorentiellä näkemäni mies palaa mieleeni. Oliko hän todella Joel? Tarkoittiko pään nyökäytys sitä, että hän haluaisi sopia riitamme?

Emma maiskuttelee unissaan ja tärähtää sitten niin, että hätkähdän. Käännän kylkeä. Ajattelen Jyväskylän kaupunginkirkkoa yössä valaistuna, ajattelen itseäni konfirmaatiossa, ajattelen leppoisaa rippikoulupappia, ja aamulla olen kuin uudestisyntynyt. Unessani olin rippikoulussa, jossa kävelimme puujaloilla Joelin kanssa. Todellisuudessa emme edes käyneet samaa rippikoulua. Uneni rippukoulussa olimme molemmat ihastuneita Halssilan tyttöihin, Petraan, Saaraan ja Annaan – molemmat eniten Petraan. Unimaailmassa teimme valan, ettei yksikään nainen voisi rikkoa ystävyyttämme. Uhrasimme ihastuksemme Petraan ystävyytemme nimissä.

Koskela soittaa pitkästä aikaa. Hän asuu Ruotsissa, emmekä ole juuri pitäneet yhteyttä. Hänellä on viikon talviloma ja hän on tulossa Jyväskylään. Hän haluaisi tavata. Kysyn Emmalta, voisiko Koskela tulla piipahtamaan. Emma suostuu heti. Hän on iloinen, että tapaan vanhan ystäväni, ja sanoo vievänsä Oskarin mummolaan. Hän alkaa soitella tyttökavereilleen ja puuhata tyttöjen iltaa. Joka paikka on täynnä vaatteita, joita Emma sovittaa, ja joista puoliakaan en ole koskaan nähnyt hänen päällään.

Emma tepastelee lyhyessä hameessaan ja korkokengissään ympäri asuntoa. Hän odottaa kyytiä, mutta hänen ystävänsä on myöhässä. Koskela tulee etuajassa. Juomme kahvit kolmestaan. Vaihdamme kuulumisia, kunnes Emman puhelin soi. Ehdotan, että Emma voisi pyytää ystäväänsä kahville, sillä enhän ole koskaan tavannut Juliaa. Ei onnistu. Auto on Julialla vain lainassa ja Julian mies tarvitsee sitä jo pian. Mies on jääkiekkotuomari, joka kulkee matkat omalla autollaan. Emma suutelee minua. Rakastan sua, hän huikkaa ovelta ja toivottaa meille hauskaa iltaa. Huoneeseen jää leijumaan huumaava tuoksu. Naisen tuoksu, lohkaisee Koskela, ja alamme kilvan ylistää Pacinon tähdittämää elokuvaa.

Koskela ei ole muuttunut sitten viime tapaamisemme. Kuuntelemme Kansas City Stompia, aivan kuten vuosia sitten. Koskela on löytänyt jostain sen vanhan jalkapallopelin, jota pelasimme lapsina. Hän saa sen toimimaan normaalisti, vaikka olin varma, että uudella koneellani peli pyörisi ylinopeutta. Voitan keskinäiset ottelumme täpärästi 5-4, mutta se on yhdentekevää, sillä Koskela on enemmän humalassa.

Saunan pukuhuoneessa Koskela alkaa puhua jostain, josta ei ole puhunut muille. Hän taustoittaa kertomalla, että on olemassa ihmisiä, jotka kantavat harteillaan liian suurta salaisuutta. Nyökkäilen mukana, enkä ymmärrä, mihin hän pyrkii. Hän puhuu luotettavasta, kunnollisesta, kaikkien pitämästä jätkästä, joka kuitenkin oli tehnyt harkitun murhan. Ei jäänyt kiinni, minkä vuoksi ajautui alkoholiin ja myöhemmin huumeisiin.  Hän ei voinut elää tekonsa kanssa, vaan näki painajaisia ja eli baareissa ja pimeillä kujilla. Koskela katsoo minuun. Ei, en tiedä, voinko kertoa enempää, hän sitten sanoo.

Löylyssä Koskela jatkaa juttuaan. Kaveri vei asian hautaan, eikä kukaan tule koskaan tietämään totuutta. Tuomistokin katosi tuolla tavoin, mutta eihän se Tuomisto voi olla, eihän? Koskela katsoo silmiini. En saa kertoa, hän sihahtaa. Haluaisin kysyä, mutta Koskelalla on se tietty ilme, että on parempi olla hiljaa. Löyly sihisee kiukailla. Hiljaisuutta, löylyä, hiljaisuutta, ja lopulta kömmimme alas lauteilta.

Juomme Tapio-viinaa. Kerron Koskelalle minun ja Joelin välirikosta. Koskela ojentaa minulle puhelimen. En soita, mutta lupaan, että soitan ennemmin tai myöhemmin. Minun on pakko luvata, sillä muuten Koskela ei jättäisi minua rauhaan, vaan painostaisi hoitamaan asian kuin mies.

Suomi on voittanut olympialaisten hiihtojen parisprintissä kultaa. En jaksa iloita. Tiedän kaikkien huippuhiihtäjien käyttävän kiellettyjä aineita. Televisiossa Suomen jääkiekkomaajoukkue johtaa Venäjää. Erätauolla studiotiimi puhuu, kuinka jääkiekko-ottelussa voi tulla eteen monenlaisia tilanteita ja että voittaakseen ne on taisteltava läpi. Ajattelen, että sama pätee myös parisuhteeseen ja ystävyyssuhteisiin.

Olympiakultaa Suomelle hiihdosta, eikä se enää liikuta minua! Lapsena olin valmis tekemään kaikkeni, että minusta voisi tulla hiihdon olympiavoittaja. Menestyin vielä yläaste- ja lukioikäisenä SM-tasolla. ”Ilman näitä sinusta ei voi tulla hyvää hiihtäjää”, oli lause, jota aloin kuulla liian usein. Lopetin. Joel jatkoi vielä vuoden, mutta ei menestynyt. Tiesin, että hän hiihti puhtaana. Lahden doping-käry ei tullut yllätyksenä. Silti se sattui. En halunnut uskoa Myllylän käyttäneen. Luulin, että suolla harjoitteleminen oli voimakkaampaa kuin doping. Missähän Joel oli, kun doping-skandaali tapahtui? Mitä hän ajatteli silloin?

Hiihdämme Joelin kanssa Vuorenlenkkiä. Hän sanoo, että vain unimaailmassa hiihtäminen on todellista ja että vain unissa voi voittaa ilman kiellettyjä aineita. Norjalainen on jäänyt meistä lisää. Kohta ratkaisemme, kumpi meistä tuo kultaa Suomeen. Ihmettelen, mitä kaveri horisee, sillä hiihdämmehän todella, emmekä näe unta. Joel nauraa. Hän sanoo, että meidän ystävyytemme voi olla totta enää vain unitodellisuudessa. En ymmärrä mitään. Joel sanoo olevansa vaimoni ensirakkaus.

Herään olohuoneen sohvalla. Olen ollut iltapäivänokosilla. Vaimo huhuilee syömään. Tunnen mustasukkaisuuden vihlaisevan rinnassa. Haluaisin kysyä Emmalta, onko hänellä ollut juttua Joelin kanssa. On parempi olla kysymättä. Olisin typerä, jos alkaisin uskoa alitajuntani kehittämiä uhkakuvia todeksi.  

Oskari kurvaa leikkitraktorillaan sohvan vierestä. Traktori muuttuu pojan äänitehosteista päätellen lentokoneeksi ja yhtäkkiä tunnen traktorin kylmät pyörät nenälläni. Hymyilen. Minulla on kaikki tässä ja nyt. On ehkä parempi, että jätän Joelin vain muistoihin. Menneisyyttä ei kannata yrittää väkisin herättää henkiin, koska se voi tuhota tulevaisuuden onnen. Kaipaan hiihtämistä, en Joelia, ja aion lähteä ladulle jo huomenna.

24. luukku

http://tinyurl.com/kax79bd

Kuva: Innimari Hyvärinen

23. luukku

Joulupotpuri

Hei tonttu-ukot hyppikää
Voi huominen jo tuskan tuoda taas
Uskon siemen nouskoon pintaan
Ja niiden helminauhaa

Sua halajan, sua odotan
Mä pyydän taivaan valoa
Paljon kynttilöitä
Joulu lämpöisin ois

Leiskuen pohja loimuja viskoo
Syttyi siunattu
Puppeli Jupsis

Itsestään on löydettävä
Kuusen pienet kynttiläiset
Ja liekit loistavat

Tullessasi toit sä valon
Katso, valo välkähtää
Se syttyy niille jotka sen vain nähdä haluaa

Nyt kuollehet nousevat sielutkin
Myös Musti ja Mirri
Sinä ja minä, sinä ja minä

Lauri Eirola

22. luukku

Kun joulupukki suukon sai

Mä olin ihan varma, että mä räjähtäisin siihen sohvalle märäksi läntiksi, kun joulupukki kysyi, kuka tahtoisi sen polvelle istumaan. No hitto vie että tahtoisinko. Sari sinne sitten kuitenkin meni, se on viisi ja uskoo vielä joulupukkiin, siis siihen, että tuo jätkä, joka meidän olohuoneessa istuu jakamassa äidin ja isän ostamia lahjoja, on oikeasti Korvatunturilta. Mulle taas on selvääkin selvempää, ettei se ole Korvatunturilta vaan ihan tuosta muutaman kilometrin päästä missä se porukoidensa luona joulua viettää, ja ettei se ole tullut tänne pororeellä vaan potkukelkalla. Satun myös tietämään, että sen nimi ei ole Joulupukki vaan Pete, ja että tuon valkoisen tekoparran alla on punertava parransänki.

”Menehän Jukkakin valokuvaan pukin ja Sarin kanssa”, isä kehotti ja mua vähän hävetti. Meinasin kieltäytyä, mutta Peten vetovoima oli sen verran suuri, että olihan mun loppujen lopuksi mentävä. Etäisesti kuvittelin näkeväni sen silmäkulmassa jonkun kipinän. Se oli kyllä todennäköisesti vaan mun ylivilkasta mielikuvitusta, koska tuon kipinän mä kuvittelin sen silmäkulmiin myös silloin kun mulla oli aikaa olla yksin suihkussa ja laittaa silmät kiinni ja kuvitella että Pete olis siellä myös.

Salamavalo räpsähti niin, että mun silmät meni kiinni, ja sitten mä palasin sohvalle ja Sari alkoi repiä pakettejaan auki. Iskä painosti muakin avaamaan yhden, ennen kuin pukki lähtee, ja mä valitsin sen joka näytti vähiten siltä, että siinä olisi mummon ostamat kalsarit, ja onnistuin sikäli, että siinä oli enon ostama taskulamppu. Ihan valtava. Piti sitten avata kaikista lahjoista just se fallossymboli, go Jukka.

”Saatapa Jukka pukki eteiseen”, äiti sanoi tavalla, joka antoi ymmärtää, että mun pitäisi ottaa sen kädestä vaivihkaa kaksikymppinen ja käydä lahjomassa sillä pukki tyytyväiseksi niin että se tulis keikalle enskin vuonna. Mun sydän tykytti, kun lähdin villasukissani hiihtelemään eteiseen päin, ja se taskulamppu melkein seurasi, mutta muistin sen sentään sohvalle heittää, ja smuuthistihan se siihen sohvan viereen lattialle rysähti ja Rekku sitä loikkasi haistelemaan.

Mentiin eteiseen, Pete ja mä, ja Pete huuteli hyviä joulunjatkoja ja muistutteli Sarille nauraen, että kannattaisi olla kiltti tyttö ensi vuonnakin. Siinä eteisessä tuli sitten hiljainen hetki, kun mä refleksinomaisesti suljin oven ja me jäätiin jumiin suht pieneen tilaan. Mietin, että mitä helvettiä se Pete tossa odottaa. Sitten välähti.

”Ai vittu”, murahdin ja ojensin nyrkissä ryttääntynyttä, ihan hikistä seteliä. Pete noukki sen ja virnisti siellä tekopartansa alla. Pitikö sen olla niin pirun kuuma. Mä kertoisin itselleni halpoja pukkivitsejä varmaan koko illan.

”No oliko riittävästi lahjoja?” Pete kysyi.

”No ei siinä kaikkea kyllä taida mitä mä halusin”, totesin rehellisesti.

”Ehkä sä et ollut tarpeeksi kiltti tänä vuonna.”

Vittu ku en osannu tulkita Peten ilmettä. Purin huultani enkä osannu sanoa mitään, mutta se jatkoi onneksi sitten.

”Mitä sää sit olisit toivonut?”

Jos tää oli joku kieroutunut peli niin kai tätä voi pelata kaksinpelinäkin. Joku joulun henki tai kaikki se suklaa hämärsi mun pään ja vastasin julkeammin kuin olin likaisimmissakaan haaveissani osannut suunnitella… tai ei nyt sentään, mutta melkein.

”Vieläkö pukki toimittaa lahjoja jos mä esitän lisätoivelistan?”

”Palveluksessanne”, totesi Pete ja tarttui mun solmioon. Mun silmät oli ehkä jotkut kämmenenkokoiset, enkä osannu muuta kuin astua lähemmäs.

”Elä luule että toi sun kiimanen katse olis jääny pukilta huomaamatta”, Pete kuiskasi ja nykäisi mun naaman omaansa vasten. No eihän siitä suudelmasta mitään tullut, kun sillä oli se tekoparta. Revin sen kaksin käsin jonnekin Peten leuan tienoille ja suutelin sitten täydellä raivolla suoraan suulle. Peten oikea parta raapi mun leukaa. Mä työnsin koko pukin seinää vasten ja purin sen huulta niin että se inahti.

Mä olin ihan hengästynyt, kun ei siinä oikein happea ehtinyt miettiä, mutta jännästi oli pakko ruveta tasoittamaan hengitystä, kun eteisen ovi kolahti. Äidin naama ehti käydä ovenraossa just jonkun millisekunnin verran, mutta riittävän kauan, että tajusin että se oli kyllä tajunnut mitä tapahtui. Hävetti niin että muutuin vielä punaisemmaksi kuin olin ollut. Mitä helvettiä äiti muka eteisestä tarttis tällaiseen aikaan? En taitais koskaan voida kysyä, kun en kehtais mennä takaisin sisälle.

Katsoin Peteä, ja se vaan nauroi.

”Joulupukin pitäis nyt kiiruhtaa. Pitää käydä kaikki maailman lapset yhdessä illassa”, se totesi.

Mä vain nyökkäsin ja jäin tuijottamaan jäljessä sulkeutuvaa ovea. Enkä osannu ajatella muuta kuin että vittu, ehdin tuomita joulupukin liian aikaisin, koska mä taisin sittenkin saada siltä tänä jouluna just mitä toivoinkin.

Tonttu Anonyymi

(Teksti on julkaistu myös muualla aiemmin.)

21. luukku

Avaa biisi tästä!


Talvipäivänseisaus*

Sävellys, sanoitus ja toteutus: Joonas Sutinen

Päivä pitenee taas,

valo pyyhkii perseensä pimeydellä!
Painu helvettiin, kaamos!
Päivä pitenee taas!

Kaksi yksi yksi kaksi kaksi nolla yksi neljä!
Talvipäivänseisaus! Hallelujaa!

Potkin lumiukot tohjoksi,
poltat toppatakkini,
hymyni paljastuu rohtuneiden huulieni alta
kuin koiranpaskat lumen sulettua!

Kaksi yksi yksi kaksi kaksi nolla yksi neljä!

Talvipäivänseisaus! Hallelujaa!

*Wikipedian mukaan talvipäivänseisaus on tänä vuonna 22.12. klo 1.03.

20. luukku

Kuva: Paavo Ylämäki

19. luukku

Rudolph the EDNOS’d Reindeer

You know Dasher and Dancer and Prancer and Vixen
Comet and Cupid and Döner and Blitzen
But do you recall
The most famous reindeer of all?

Rudolph the EDNOS’d Reindeer
Had a too tight pantyhose,
And if you ever saw it,
You would even say all shows.
All of the other reindeer
Used to laugh and call him fat;
They never let poor Rudolph
Join in any reindeer frat.
Then one steamy Christmas Eve,
Santa came to say,
Rudolph with your hose so tight,
Won't you go all the way tonight?
Then all the reindeer ’loved’ him
As they shouted out with fuss,
Rudolph the EDNOS’d Reindeer,
You'll go down on all of us.

Neiti Norminaagalainen

(Teksti on julkaistu myös muualla aiemmin.)