6. luukku

"The Gingerbread Man"

gif: Elisa Huttu

Hyvää itsenäisyyspäivää!

5. luukku

Kuulolla

Kuka kuulla voi sen?

Äänen lempeän,

hiljaisen.

Ei yli melun huuda hän

vaan sydämen hiljaisuudessa,

autiudessa,

voin kuulla sen,

äänen rakkauden.

Hiljaisuus,

syvä hiljaisuus,

kuuluu kauas

ääni Taivaan Isän.

Kantaa yli avaruuden

luokseni, sydämeeni.

Äänen kuulla voit,

hellän ja hyvän,

jos vain olet

ja kuuntelet.

Soili Suominen, 2003

4. luukku

"Alla oleva lyhyt teksti on peräisin tältä kesältä. Tykkään siitä, mutten ollut tähän mennessä löytänyt sille sopivalta tuntuvaa julkaisupaikkaa. No, nyt se löytyi.

Kiitokset Jennille avusta tekstin viimeistelyssä!"


Joonas Puuppo

I wrote the following on July 3rd, 2015.

I don't mind strangers coming up to me in public spaces and wanting to talk. In fact, I'd like to think of myself as someone who is interested in getting to know people and enjoys a good conversation. But when the same middle-aged guy approaches me in the same place twice (in June 2014 and today), starts asking me questions about my personal life within the first minute of our "conversation" while giving vague and short answers to any questions I ask, and doesn't stop trying to talk to me when I clearly indicate that I'm not interested (avoid eye-contact, start reading a book), I can't help but find that a bit unsettling.

It would trouble me much less if I had seen this guy in that same area more than twice, talking to other people. Then I could just come to the conclusion that "Oh, he's just that guy who likes to hang out around here and strike up conversations with strangers." But I haven't, unfortunately.

- "Coffee?”, he asks, and points to a nearby kiosk.

- "Umm, no thanks. I was just about to head to the grocery store, actually.

- "Ah, okay." Do I sense an undertone of disappointment in his voice? "You know, I was just thinking about what to cook for dinner today."

- "Oh."

After what felt like a minute of silence, I pretend to check the time on my phone.

- "Okay, I think I have to go. I'm seeing a friend later today." I stand up.

- "So, do you have family here?"

- "Nope, they live somewhere else."

- "Girlfriend?" he asks with a tone that is trying a little too hard to be light-hearted.

- "Umm." I open my mouth to answer, then close it. Why does he care? "It was nice seeing you. Have a nice rest of the day. Bye!"

I head straight to the grocery store even though I'm well aware I don't need anything. My pace is quicker than usual.

Later, at home, I unwillingly play back the events in my mind over and over again. Anxious to get the images out of my head I start googling, using strings of key words such as "same stranger twice public place uncomfortable creepy".

*

I am struck by how big of an impact what happened had on my mental state. The thing is, nothing really happened. A guy who had come up and talked to me a year ago came up and talked to me again. He was asking me for information I didn't feel like giving him and so I left. He wasn't angry, he didn't threaten me in any way, he didn't follow me. And yet I felt very uncomfortable afterwards. Am I going to go to that same public place to read and to enjoy the sunshine again? Yeah, I'm sure I will, but probably not tomorrow, or the day after that.

Without inflating this whole thing too much, I think it has given me a new perspective into what these situations can be like, what they can make a person feel, and why the people who have to deal with this kind of stuff regularly (mostly women) speak up about it. To an outsider it might seem like exaggeration. I have sometimes felt that way. Now, however, I'm strongly siding with the view that people make this sound like a problem because it is a problem. 

I wrote the following on August 23rd, 2015.

In some sense, I'm thankful to the middle-aged guy I met for (unknowingly) teaching me something new about myself. You don't really know how you'd react to a certain situation until your life throws you right into the thick of it. We should all keep that in mind when we struggle to understand the words and actions of others, whether the “other” is an old friend who hasn't kept in touch despite your best efforts, or a Syrian migrant crossing the Mediterranean Sea in a small inflatable boat. Imagine yourself in their shoes all you want, but remember this:

You don’t know.

 

3. luukku

Tonttutanssia

Lasse Lindqvist

Joulun odotuksen ilmapiiri oli erilainen lapsena.  Pimeinä talvi-iltoina saatoin jäädä lähipuistooni luistelemaan vielä vähäksi aikaa kavereideni jo riennettyä kotiin. Usein pysähdyin, nautin pikkupakkasesta ja liikuttelin kiekkoa mailallani. Ajattelin, että Teemu Selännekin oli lapsena ollut ulkojäällä ilta-aikaan ja tehnyt samoin. Joinain iltoina heitin mailani syrjään ja luistelin kenttää ympäri niin lujaa kuin osasin. Matkin pikaluistelijaa. Niinä vuosina Tellervonpuistossa oli vielä hyvä jää, tasainen, eikä röpelöinen ja lumipaakkuinen kuin nykyään. Kaupunki piti huolta puistosta. Me pelasimme joka päivä. Tytöt harjoittelivat taitoluistelua. Lapsiperheet nauroivat ja ilakoivat. Kaikkein paras oli kuitenkin iltahetki, kun olin hetken yksin. Katsoin usein Puistokadun suuntaan kerrostalojen valaistuihin ikkunoihin, joihin oli puistosta hyvä näköyhteys. Mietin, millaisia ihmisiä taloissa asui. Mitä he saattoivat tehdä, mitä ajatella, miten valmistautua jouluun. Kuvittelin heille erilaisia tarinoita ja kohtaloita, ja otin mukaan aina ripauksen totta, jos näin asunnoissa tapahtuvan jotain.

Pidin tuosta kuvitelmien maailmasta enemmän kuin jääkiekosta. En koskaan kertonut siitä kavereilleni. He luulivat, että harjoittelin aina vähän enemmän. Todellisuudessa jäin pidemmäksi aikaa, sillä asuin lähempänä puistoa, ja olin kai jäämisestäni huolimatta samaan aikaan kotona kuin kaverini. Minulla oli sama kotiintuloaika kuin kavereillani, tai oikeastaan sain aina olla vähän ekstraa. Parvekkeeltamme saattoi nähdä puistoon, jos katsoi oikein tarkkaan. Tellervonpuisto oli turvallinen paikka. Silti vanhempani tulivat usein hakemaan minua nukkumaan.

Muistan, kuinka joinain lapsuuteni iltoina en katsellut puistosta ikkunoihin. Olin silloin ehkä seitsemän tai kahdeksan. Ajattelin koulun joulujuhlan tonttutanssia. Tyttöä ja minua. En uskaltanut puhua hänelle paljoa, mutta puhuin hänestä paljon parhaalle kaverilleni. Minä ja tyttö olimme tanssineet koulun juhlassa hyvin. Mietin, tanssisimmeko hyvin myös luistimilla. Ennen joululomalle lähtöä tyttö hymyili minulle ja toivotti hyvää joulua. Hymyilin takaisin ja ääni vavahdellen sain sanottua "sitä samaa". Mietin, miten hän mahtaisi viettää joulua. En tiennyt silloin kovin paljoa ortodokseista.

Nykyisin joulun odottamisessa parhaita ovat ne hetket, kun saa pujahtaa hyvän ystävän luo juomaan glögiä, eikä ole kiire minnekään. Voi puhua yhdessä lapsuuden jouluista ja suunnitella retkeä pulkkamäkeen, retkeä, jota ei ehkä toteuteta, mutta jonka ajatteleminen tuo lämpimän olon. Silloin muistaa ehkä myös sen punamustavalkoisen Stigan, jolla laskettiin liian lujaa ja jolla oltiin jäädä auton alle.

Jos glögiä on juonut useamman kaverin kanssa, saattaa siihen hetkeksi kyllästyä. Silloin saattaa jopa ymmärtää miten keskiluokkaisen tavallista sekin on – lämmin olo. Silloin kaipaa pientä irtiottoa, ehkä toisia kavereita, joiden kanssa voi juoda pään täyteen ja kuunnella metal-musiikkia, jouluteemaista tai joulun vastaista, ja jos meno oikein riehaantuu, saatetaan kieriä lumihangessa alastomina aamuyöllä, vaikkei kukaan ole näkemässä ja vaikka luntakin on paljon vähemmän kuin lapsuuden valkeina jouluina.

Talvella saunailloissa saatetaan puhua jääkiekosta. Muistellaan ehkä huvittuneina sitä aikaa, kun JYPille naurettiin, eikä sarjataulukossa jäänyt alapuolelle kuin rakas verivihollinen KalPa. Kärppien ja Tapparan hyvyydestä saatetaan olla ärsyyntyneitä, vaikka uhotaan, kuinka Jyppi palaa pian taas mestaruuskantaan. Melkein kaikista joukkueista aina joku löytää jotain pahaa sanomista – tai oikeastaan kaikista muista paitsi SaiPasta. SaiPa on liigan sympaattisin joukkue, saatetaan julistaa löylyssä yhteen ääneen, ennen kuin hätäisimmät pujahtavat suihkuun ja röökille.

Jääkiekkoa ajatellessa tulee mieleen myös ristiriitaisempia muistoja. Kerran pudotin leikkimielisessä pelissä hanskani – suutuin ihan todella – ja löin kaveriani, joka ei ollut noudattanut pelimme sääntöjä. Seuraavana koulupäivänä hän oli silmä mustana koulussa ja kertoi saaneensa vastustajan mailasta osuman harrasteliigan kiekkopelissä. Hän ei halunnut ilmiantaa minua. Hän oli se sama rikkaan perheen poika, joka jaksoi päivästä toiseen ivailla meidän perheemme Ladasta. Hänen isällään oli Mercedes-Benz, ja hänellä oli aina uusin maastopyörä, jossa oli enemmän vaihteita kuin minun ja veljeni polkupyörissä yhteensä. Vihasin häntä, ja silti jollain tavalla aina halusin olla hänen kaverinsa.

Vuosiin en nähnyt mersuperheen poikaa, mutta kerran ollessani armeijasta viikonloppuvapailla, näin hänet sattumalta yökerhossa. Hän unohti naisen, joka istui hänen sylissään ja jota hän silitti kuin kissaa. Kaverini tuli juoksujalkaa luokseni. Olin vähän varautunut, mutta kaverini innostuneesta olemuksesta ymmärsin, että hän oli antanut minulle anteeksi. Välillämme oli lapsuudessa ollut useita kahakoita, ehkä minä olin ollut useampaan syypää, ja silti hän tarjosi minulle juomat. Hänen kanssaan keskustellessani minulle tuli lämmin olo, se sama, jonka olen taas tänä talvena kokenut glögilasin äärellä.

Luistelen Puistokoulun kentällä yhdessä vaimoni kanssa. Tuntuu oudolta luistella ilman mailaa. Rakkaani pitää minua kädestä. Ajattelen, voisimmeko tanssia luistimilla tonttutanssia, mutta pelkkä käsikkäin luisteleminen on vielä parempaa. Illalla pimeässä on taianomaista katsoa valoja, siinä on jotain romanttista. Katson pieniä tyttöjä, jotka harjoittelevat taitoluistelua, ja sitten vilkaisen keltaista lapsuuteni koulua. Pienet tytöt ja pienet pojat tanssivat ehkä nykyäänkin tonttutanssia koulun juhlasalin pienellä lavalla. Minulla on koko illan lämmin olo. Kotiin päästyämme sytytämme jouluvalot ja kynttilät. Kynttilän liekin valossa suutelemme ja katsomme lumihiutaleiden tanssia ikkunasta. Ei ole enää montaa päivää jouluun.

Joulun ilmapiiri saattoi olla erilainen lapsena, mutta ei se välttämättä ollut sen parempi. Joulun lähestyessä tunnen muuttuvani jälleen samaksi pieneksi pojaksi, joka luistellessaan katseli kerrostalojen valaistuihin ikkunoihin. Katson vastapäisen talon ikkunalautojen kynttilöitä: mitenköhän siellä mahdetaan viettää joulua? Kuulemme ääniä talon kulmalta, sellaisia kuin aina aiemminkin tähän aikaan vuodesta. Tonttuja, sanon vaimolleni. Olemme aivan hiljaa ja kuuntelemme.

2. luukku

Jouluaskartelua

Teksti & kuvat: Anniina Nirhamo

Korista koti jouluun yksinkertaisilla ja melkein ilmaisilla tarvikkeilla. Sydännauhaan kyllästyttyään sen piparit voi syödä. Kävyt ja havut taas ovat kauniita luonnonmateriaaleja, jotka tuovat sisälle muistoja metsästä. Havut ja piparit myös levittävät ympärilleen ainakin aluksi vienoa joulun tuoksua.

 

Leivo ja paista piparit, muista tehdä ripustusaukko esimerkiksi hammastikulla. Reikää kannattaa vielä suurentaa, kun piparit ovat kuumia ja pehmeitä, sillä se leviää uunissa helposti umpeen. Solmi jäähtyneet piparit nauhaan tasaisin välein ja ripusta.

Pyöräytä rautalangalla havukranssi tai havunippu yhteen. Tee ripustusnaru siimasta tai ohuesta ompelulangasta. Muista, että havuja ei saa kerätä mistä vain! Itse hain omalta mökiltä kaatuneesta kuusesta. Kransseja ja nippuja voi tehdä myös risuista, joita löytää kaupungissakin maasta tuulen jäljiltä. 

       

Käpynauhalle voisi keksiä käyttötarkoituksia vaikka kuinka. Miltä näyttäisi esimerkiksi käpynauhaverho pihalla tai parvekkeella? Käytä tässäkin ohutta ompelulankaa tai siimaa, jos et halua narun näkyvän. Lanka ja solmu piiloutuvat hyvin kävyn suomujen väliin. Käpynauha on kevyt, joten se on helppo ripustaa. 

1. luukku

Montako jouluja on?

Tiedän erään, joka odotti lokakuussa marraskuuta, jotta saisi luvan puhua nurkan takana häämöttävästä juhlapyhästä. Se sama avasi X’mas-soittolistansa Spotifystä ensimmäisen kerran 15. marraskuuta. Se eräs olen minä.

Mutta tiedän myös yhden, joka kiroili nähtyään lokakuun puolessa välissä joulusuklaille varatun tyhjän hyllyn ja viikkoa myöhemmin uudestaan, kun hylly ei enää ollut tyhjä.

Moni toivoo, että jouluna olisi valkoinen maa, kun toiset taas työntävät aattoaamuna palelevat varpaansa Kanarian hiekkaan. Joillekin tämä on ensimmäinen joulu Kangasvuoren vastaanottokeskuksessa.

Kolme kaveria on klikannut Facebookissa viettävänsä Vegejoulua. Moni julistaa, että joulu ei tule, jos ei ole kinkkua pöydässä. Joku noukkii jouluateriansa Tallinkin buffetpöydästä ja sit on vielä se, joka tilaa pizzan.

Joku ostaa paljon: joulukortit, koristeet ja uudet kuusenpallot, koska viimevuotiset ei sovi ”tän vuoden juttuun”. Ostaa paljon tarvikkeita, jotta saa tehtyä Kodin Kuvalehdestä bongatun jouluisen nakukakun. Se on tän vuoden juttu.

 Ja sit se ostaa vielä lahjoja. Paljon. Senkin edestä jolla ei ole kelle ostaa.

Ensimmäinen viettää joulunsa katsoen telkkaria: Joulupukin kuuman linjan, sitten Joulurauhan julistuksen, Lumiukon ja Samu Sirkan joulutervehdyksen. Toisen mielestä joulussa on tärkeintä se, että näkee isovanhempia, tätejä ja serkkuja, ystäviä. Kolmas käy sytyttämässä kynttilän sellaisen haudalle, jonka toivoisi olevan täällä vielä tänä jouluna.

Yksi kuitenkin yhdistää näitä kaikkia jouluja. Ne ovat pian täällä.

Tervetuloa kurkistamaan corpuslaisten jouluihin Naagan vuoden 2015 joulukalenterin muodossa.

Iloista joulunodotusta sinulle!

Niina Maaskola

päätoimittaja

"Hyvää Joulua", 2014

Jenna Simpasesta on moneksi, myös Maaninkavaara-näytelmän päähenkilöksi Heidi Huttuseksi

Teksti: Lasse Lindqvist

Kuvat: Inari Niininen, Raili Kivelä

Jyväskylän Huoneteatterissa näyttelevällä Jenna Simpasella on monta rautaa tulessa, hän ei ainoastaan näyttele, hän myös tanssii, tekee koreografioita, myy Pandan tehtaalla karamelleja ja opiskelee historian opettajaksi.

Miika Nousiaisen vuonna 2009 julkaisemasta Maaninkavaara-romaanista on tullut pienimuotoinen ilmiö. Tarinaa esitetään teattereissa eri puolilla Suomea. Kertomuksen keskiössä on tavallisen suomalaisen perheen isä, Martti Huttunen, joka yrittää pelastaa Suomen kestävyysjuoksumainetta valmentamalla teini-ikäisestä Heidi-tyttärestään juoksijaa. Valmennussuhteen taustalla on tragedia. Perheen kestävyysjuoksua harrastanut poika Jarkko on kuollut. Heidi haluaa piristää isäänsä alkamalla juosta. Martti Huttusella on periaate: hän valmentaa joko tosissaan tai ei ollenkaan. Hän on fanaatikko, juoksuhullu. Tarinasta kasvaa tragikomedia, jossa isä rääkkää tytärtään valmennusmetodeillaan, vaikka luulee tekevänsä kaiken tyttärensä parhaaksi. Heidi on aloittanut juoksuharrastuksen vapaaehtoisesti, mutta ei tunnu sittenkään olevan aivan varma, haluaako hän todella juosta.  

Martti Huttusen (Kari Eloranta) valmennuksessa Heidi Huttunen (Jenna Simpanen) ei helpolla pääse

Kävelen lätäkköjä väistellen kohti Jyväskylän Huoneteatteria. On syyssateinen, viileä perjantai-iltapäivä. Olen nähnyt Tarja-Liisa Qvintuksen ohjaaman ja Pentti Kotkaniemen – Nousiaisen alkutekstin pohjalta – käsikirjoittaman Maaninkavaara-näytelmän jo kaksi kertaa eturivistä Jyväskylän Huoneteatterissa, mutta tällä kertaa en ole menossa katsomaan esitystä, vaan astun sisään teatterin ovesta Naagan tutkivana journalistina. Vakaana pyrkimyksenäni on selvittää, millainen ihminen juoksijatyttö Heidiä esittävä Jenna Simpanen on. Onko hänkin juoksuhullu? Haluaako hänkin miellyttää vanhempiaan keinolla millä hyvänsä?

Huoneteatteriin astuessani aistin sen saman teatteritunnelman kuin aina ennenkin. Paikassa on kodikkuutta ja vanhan ajan teatterin henkeä, kauneutta, jotain tunnelmallisempaa ja sympaattisempaa kuin kaupunginteatterissa ja muissa suuremmissa teattereissa, jotain, mikä saa minut aina uudestaan saapumaan paikalle. Kello on vasta kaksi iltapäivällä, eikä kukaan ole vielä myymässä kahvia ja pullaa, mutta aistin ympärilläni odotusta ja kuulen sieltä täältä iloista puheensorinaa. En ole vieraillut Huoneteatterissa pelkästään puitteiden takia, en kahvin ja pullan, enkä edes edullisten hintojen ansiosta. Olen vuosien saatossa säännöllisten teatterivierailujeni aikana huomannut, että tässä pienessä teatterissa Sammonkadulla, aivan kotitaloni lähellä, tehdään teatterityötä suurella sydämellä ja tunteenpalolla.

Vaikka juokseminen saattaa olla Maaninkavaara-näytelmän päähenkilö Heidille pakkopullaa, teatteria ei tehdä Huoneteatterissa rahasta tai väkisin, vaan rakkaudesta lajiin. Harrastelijanäyttelijä-nimitys kuulostaa korviini likipitäen loukkaukselta, kun termiä käytetään Huoneteatterin osaavista näyttelijäkyvyistä ja vakuuttavista teatterikonkareista puhuttaessa. Kaupunginteatterin ammattinäyttelijät ovat arvonsa ansainneet, sitä ei käy kiistäminen, mutta iso osa Huoneteatterin näyttelijöistä voisi näytellä samalla lavalla heidän kanssaan, enkä uskoisi kovin monen huomaavan laadullista eroa. Pakkohan se on myöntää, Huoneteatterin näyttelijät ovat idoleitani. He tekevät taidetta harrastuksena, koska tuntevat näyttelemisen kutsumuksekseen ja haluavat tarjota katsojille elämyksiä. Sitä paitsi, he eivät käytä lähemmäs kolme tuntia kestävässä Maaninkavaara-näytöksessään omien sanojensa mukaan edes kuiskaajaa. Kuiskaaja oli kyllä harjoituksissa, mutta ei enää näytöksissä.

Näytelmän ohjaaja Tarja-Liisa Qvintus kertoo huomanneensa Jyväskylän harrastelijateatterien poikkeuksellisen korkean tason, mikä ei todellakaan ole itsestäänselvyys kaikissa Suomen kaupungeissa. Qvintus on myös jo useiden vuosien ajan pitänyt yllä yhteistyötä Karjalan Kansalliseen Teatteriin, jonne Maaninkavaara-porukka lähtee marraskuussa vierailulle esittämään näytelmänsä. Petroskoissa on Qvintuksen mukaan enää vain noin 20 prosenttia suomenkielistä väestöä, mutta suomenkielinen teatteritoiminta on siellä yhä erittäin laadukasta. Petroskoista saapuu Jyväskylään vastavierailulle Kaaos-näytelmä, jota esitetään Huoneteatterissa 18. ja 19. marraskuuta. “Ajattelin, että tämä Maaninkavaara olisi hyvä esitys viedä heidän nähtäväkseen Venäjälle, kun Suomihan kuitenkin on tunnettu urheilukansana”, Qvintus tokaisee innostuneesti ja jatkaa hyväntuulisesti “Meillä on siellä suomenkielinen lehti, Karjalan Sanomat. Paikalle tulee varmaankin myös paikallistelevisio”.

Aurinkoisesti hymyilevä Jenna Simpanen odottaa minua Huoneteatterin taukotilan pöydässä. Samassa paikassa muistan istuneeni joskus ennen teatterin näytöksiä sekä näytöksien väliajoilla. Simpanen erottuu pukeutumisellaan ja meikkauksellaan näytelmästä tutusta Martti Huttusen valmentamasta teinitytöstä, Heidistä, Heitsukasta. Vastapäätäni istuu parikymppinen nuori nainen, eikä näytelmän teiniflikka. Vaaleassa sporttista energiaa pursuavassa naisessa on kuitenkin alkuhämmennyksen jälkeen aistittavissa aimo annos myös Heidiä. Emme ehdi aloittaa haastattelua, kun päätämme paeta ympäröivää hälinää. Simpanen tietää rauhallisemman haastattelupaikan. Hän johdattaa minut naisten pukuhuoneeseen. Puuterien ja meikkien maailmassa toimittajaa alkaa jo hivenen arveluttaa, onko kaikki sittenkään vaivan arvoista. Mitäpä sitä ei tekisi juttua saadakseen, muistutan itseäni ja ajattelen, että moni saattaisi olla jopa kateellinen kuullessaan minun istuvan naisten pukuhuoneessa haastattelemassa nuorta näyttelijälahjakkuutta. Pukuhuoneessa on itse asiassa omanlaistaan ajatonta tunnelmaa, kuten muuallakin Huoneteatterissa. Sitä on vaikea selittää ulkopuolisille. Tunnen, että voisin istua tilassa tuntikausia ja puhua teatterin maailmasta. Voisin suostua jopa meikattavaksi –

tai no ehkä en sittenkään. Olen nimittäin joskus luvannut vaimolleni, että hän saa olla ensimmäinen ihminen, joka meikkaa minut.

En alkuun oikein osaa päättää, esittäisinkö kysymykseni Jenna Simpaselle vai sittenkin hänen roolihahmolleen Heidi Huttuselle. Onko heissä edes eroa, vai ovatko he samanlaisia? En ehdi kovin tarkkaa tiedustella asiaa, kun Simpanen tokaisee painokkaasti mutta hymyä äänessään “Oikeastihan mä vihaan juoksemista, en yhtään tykkää siitä”. Hän kuitenkin ottaa hieman myöhemmin sanojaan takaisin. Ei hän sentään vihaa juoksemista, hän ei vain erityisemmin pidä siitä. “Viime kesänä minut jotenkin saatiin suostuteltua juoksemaan Jyväsjärven ympäristöön. Se oli ihan kivaa, mutta ei sellaista, mitä itse lähtisin vapaaehtoisesti tekemään”. Näytelmäporukan keskinäisissä keskusteluissa ja harjoituksissa Jenna Simpasesta on löydetty paljon yhteneväisyyksiä roolihahmo Heidi Huttuseen.

Simpanen luonnehtii Heidiä kiltiksi tytöksi, joka haluaa kaikessa vanhempiensa parasta. Tämän vuoksi Heidi aloittaa myös juoksemisen – isäänsä miellyttääkseen.

“Itsehän en ollut mikään kapinoija nuorena, tottelin aina äitiä ja isää, enkä mitenkään rötöstellyt tai rietastellut. Olin sellainen kiltti tyttö vähän niin kuin Heidikin”. Heidi Huttusessa kuitenkin herää näytelmän aikana myös kapinapuoli, jollaista Jenna Simpanen ei itsessään tunnista. Hän ajattelee, että jos olisi todellisuudessa joutunut Heidin tilanteeseen, olisi hän luultavasti jatkanut isänsä miellyttämistä vailla minkäänmoista kapinaa. Simpasen vastauksista on aistittavissa, että hän näyttelee ikään kuin samaan aikaan paitsi itseään, niin myös jotain itselleen vastakkaista. Näyttelemällä eläydytään roolihahmon iloihin, suruihin, huoliin, murheisiin, haaveisiin ja pelkoihin. Onko näytteleminen tietynlaista eskapismia? Simpanen ei emmi, vaan toteaa, että näytellessä pääsee todella pakoon omia pikku murheitaan. “Viimeistään siinä vaiheessa kun astun ensimmäistä kertaa lavalle, alkavat kaikki muut asiat unohtua. Joskus, jos on jokin vähän suurempi huoli omassa elämässä, huomaan, että saatan kyllä miettiä sitä jossain kohtauksessa näytöksen aikanakin. Jossain vaiheessa lavalla ollessani alan kuitenkin ajatella, että se oman elämäni huoli on lopulta aika pieni asia ja että siitä kyllä selvitään”.

Näyttelijät Henna Salonen, Emma Karolaakso ja Tero Yli-Hallila nostelevat puntteja näytelmän kuntosalikohtauksessa.

Simpanen kertoo innostuneena, miten paljon näyttelyharrastuksen myötä pääsee tutustumaan uusiin ihmisiin. Hän tosin aavistuksen harmittelee, ettei ole viikonlopputöiltään juuri ehtinyt osallistua näytelmäporukan perjantai-näytösten jälkeisiin illanviettoihin. Kilttinä tyttönä hän menee lauantai-aamuisin töihin, Pandan tehtaille karkkia myymään, eikä halua olla töissä väsyneenä. Työnarkomaaniksikin itseään luonnehtiva nainen opiskelee Jyväskylän yliopistossa historian opettajaksi. Opintojen ohessa vapaa-aikaa ei juuri jää, sillä näytelmäharjoituksia saattaa olla etenkin ensi-iltaa edeltävinä päivinä jopa viitenä iltana viikossa. Simpasen kalenteri on useimmiten niin täynnä töiden, opiskelujen ja teatteriharrastuksen takia, että hän ei ole edes aivan varma, mitä tekisi vapaa-ajallaan. “Tällä viikolla sain yllättäen pari vapaapäivää. Mietin, mitä ihmiset oikein tekevät, kun heillä on vapaa-aikaa. Käytin sitten vapautuneen ajan hyödykseni leipomalla Daim-juustokakun”. Juustokakkua ei ole vielä maistettu, eikä Simpanen osaa sanoa, leikataanko kakusta ensimmäiset palat ennen vai jälkeen illan esityksen. Perjantai-iltansa hän tulee viettämään taas Huoneteatterin näyttämöllä. “Yleensä niinä viikonloppuina, kun en ole itse näyttelemässä, olen täällä narikassa tai lipunmyynnissä”. Myös näyttelemistä harrastavan poikaystävänsä hän kertoo tavanneensa, yllätys, yllätys: teatterissa.

Näyttelemisestä on Simpaselle hyötyä myös tulevan ammattinsa kannalta. Harrastuksestaan hän kokee saavansa itsevarmuutta ja esillä olemisen kokemusta. Ne ovat tärkeitä voimavaroja historian opettajan työssä. Kuitenkin Jenna Simpanen näyttelee pääasiassa muista syistä. “Mielestäni on aina kiva, jos voin saada ihmiset nauramaan ja kokemaan suuria tunteita”. Simpasen kipinä näyttelemistä kohtaan syttyi ensimmäistä kertaa rippikoulussa, hänen ollessaan isosena. “Voin paljastaa, että loppuvaiheessa tein koko isoshommaa melkein pelkästään sketsien takia. Oli kivaa opetella vuorosanoja ja näytellä jotain toista ja naurattaa ihmisiä”. Lyseon lukioon mentyään hän löysi lukiossa opettavan ja Huoneteatterin puheenjohtajana toimivan Raili Kivelän teatteriprojektit. Kivelän innostamana ja ohjaamana Simpanen hurahti oikein toden teolla näyttelemiseen ja sillä tiellä hän on yhä nykyäänkin. Lapsuudessaan Jenna Simpanen kertoo olleensa näyttämöllä lähinnä tanssimassa. Tanssiharrastus, joka painottuu show- ja jazz- tyyppiseen tanssiin, jatkuu yhä näyttelyharrastuksen rinnalla. Simpanen kertoo myös tekevänsä tanssikoreografioita, ohjaavansa tanssia ja vetävänsä satujumppaa lapsille ja teini-ikäisille tytöille. Huoneteatterin lisäksi hän vaikuttaa myös Kulissin latoteatterissa – hän tekee tanssikoreografiat teatterin ensi kesänä esitettävään lastennäytelmään Noita Nuppunen ja kadonnut pikkuveli. Aikuisten näytelmänä Kulissi tulee tarjoamaan ensi kesänä Rocky Horror Show:n, jossa Simpanen kertoo luultavasti olevansa mukana tanssimassa.

Maaninkavaara-porukan teatterivierailu Petroskoihin saa nuoren naisen innostumaan. “Tykkään matkustella. Odotan että saan nähdä vähän sitä kaupunkia ja kulttuuria. Olen tosin vähän nirso ihminen, kun en tykkää syödä mitään eksoottisia ruokia. Olen miettinyt, että pitäisiköhän mun ottaa sinne jotkut omat eväät ja omat vedet mukaan, etten vaan saa mitään ruokamyrkytyksiä”, Simpanen toteaa ja naurahtaa.

Historia on Jenna Simpasen toinen intohimo.  “Olen vähän sellainen haaveilija. Tykkään kaikista prinsessasaduista. Historia oli jo kouluaikoina tosi mielenkiintoista, kun se oli sellaista yhtä isoa tarinaa – tai monta tarinaa nivottuna yhteen – ja niistä tarinoista sai sitten itse valita, mitä halusi lukea enemmän. Tykkään erityisesti keskiajasta, kun siellä oli niitä prinsessoja ja linnoja ja ritareita”. Kysyttäessä, haluaisiko hän esittää keskiaikaisia rooleja, Simpanen vastaa haaveilevalla äänellä ”Joo, prinsessaa olisi ihana esittää” ja kertoo sitten prinsessaroolin esittämisen olevan hänellä jo entuudestaan tuttua puuhaa esimerkiksi Oy Taikahuilu Ab -näytelmästä.

Pyydän haastateltavaa paljastamaan jotain sellaista näyttelemisestä, mitä kaikki maallikot eivät välttämättä tiedä. “Näytteleminen on ainakin valtavan koreografioitua. Vaikka saattaa välillä näyttää, että lavalla juoksennellaan sinne tänne ja kävellään minne vaan ja puhutaan ihan miten sattuu, niin todellisuudessa se on kaikki tosi tarkasti mietittyä. Kaiken tulisi näkyä yleisölle, eikä kukaan saisi blokata ketään”. Toimittaja alkaa miettiä, kuinka on itse joskus käynyt katsomassa saman näytelmän useampaan kertaan, kun lavalla on ollut samanaikaisesti niin paljon seurattavaa, ettei yksi katselukerta yksinkertaisesti ole riittänyt. Useimmat ihmiset käyvät katsomassa näytelmän kuitenkin vain kerran, minkä vuoksi Simpasen mukaan on tärkeää, että koreografia on tarkkaan suunniteltu. “Lisäksi aina, kun lavalla käännytään, pitää kääntyä yleisön kautta”. Naagan tutkiva journalisti tuntee itsensä aivan blondiksi. Hän ei saa heti konkreettisesti kiinni siitä, mitä Simpanen sanoillaan tarkoittaa. Silloin vaaleahiuksinen näyttelijätär pyörähtää toimittajan edestä ja selittää samalla asian niin havainnollistavasti, ettei edes tyhmäksi heittäytynyt journalisti voi enää erehtyä. Eli, käännytään ikään kuin naama yleisön kautta? varmistan. Simpanen vahvistaa olettamukseni oikeaksi. Tunnen suurta helpotusta vihdoin ymmärrettyäni. “Jotkut näyttelijät noudattavat myös sellaista sääntöä, ettei saa puhua ja liikkua samaan aikaan”, Simpanen jatkaa ja kertoo itse olevansa niitä näyttelijöitä, jotka puhuvat mieluiten liikkuessaan.

Lähdemme tutustumiskierrokselle kaikkiin niihin Huoneteatterin tiloihin, joita toimittaja ei ole aiemmin nähnyt. Aiemmin vain yleisön puolella ja taukotilassa istuneen Naagan toimittajan pitkäaikainen haave käy toteen – hän saa vihdoin nähdä ja kuulla, mitä kaikkea kiehtovaa ja kivaa on Huoneteatterin niissä tiloissa, joihin katsojat eivät yleensä saa kurkistaa: verhojen takana, takahuoneissa… Toimittaja ei halua kertoa näkemästään enempää, hän ei tahdo paljastaa teatterin salaisuuksia, jotka ovat osa sen viehätysvoimaa. Jotain hän haluaa kuitenkin kertoa: Huoneteatterin uumenissa on nimittäin pukuvuokraamo, jossa on mitä kauneimpia ja komeimpia asusteita, joista Jenna Simpanen ihastuneena esittelee Kahden herran palvelija -näytelmässä käyttämiään, hänelle mittatilauksena teetettyjä roolivaatteita. Huoneteatterin pukuvuokraamoa saavat käyttää muutkin kuin teatterialan ihmiset, eikä pukujen vuokrauspalvelu todellakaan ole hinnalla pilattu.

Näyttelijät Jenna Simpanen, Henna Salonen ja Eetu Juvonen

Haastatteluaika on loppumassa, mutta päätän asettaa Jenna Simpasen vielä piinapenkkiin, kysymys ja vastaus -tyyppiseen haastatteluun, jossa pyydän häneltä mahdollisimman nopeita vastauksia:

Kysymys ja vastaus:

Sateenkaari vai neliapila? Neliapila

Kissa vai koira? Koira

Suomen paras kaupunki? Jyväskylä

Mielimusa? Tykkään kuunnella radiota. Aamuisin kuuntelen Radio Aaltoa ja iltaisin NRJ:tä. Tykkään musikaalibiiseistä tosi paljon, joten niitä kuuntelen paljon Spotifysta.

Iron Maiden vai Judas Priest? Iron Maiden

Lätkä vai futis? Lätkä

Luonteeltasi olet? Avoin, mutta toisaalta taas välillä ihan hirveän sulkeutunut
Paras näkemäsi näytelmä? Oopperan kummitus. Se on kyllä musikaali, mutta se tuli nyt ensimmäisenä mieleen. Olen nähnyt sen Lontoossa kaksi kertaa.

Kahvi vai tee? Tee

Punkku vai valkkari? Valkkari

Englanti vai USA? Englanti

Hissi vai portaat? Otan hissin vain, jos se on jo valmiiksi siinä kerroksessa, jossa itse olen. Yleensä valitsen portaat.

Suklaa, laku vai toffee? Suklaa

Lempikirja (fiktiivinen)? Vaikea sanoa. Ehdin lukea aika vähän nykyään. Tällä hetkellä luen Diane Gabaldonin Outlander-sarjan kirjaa, kun innostuin Yle TV2:lta tulleesta Outlanderista, joka on tehty Gabaldonin kirjojen pohjalta. Tykkään muutenkin Skotlannista, joka on kirjassa ja tv-sarjassa tapahtumapaikkana. Kirjoitan varmaan gradunikin Skotlannista.

Kaappidiggailu? (pitkän miettimisen jälkeen) Olen ruvennut tykkäämään Antti Tuiskusta. Sen uusi tuotanto on tosi hyvää.

Di Caprio vai Depp? Leo. Ennen olisin vastannut Johnny, mutta nyt kun se on eronnut, niin mä otan kyllä Di Caprion. Vaikka en mä siitä Deppin aiemmastakaan naisesta tykännyt, mutta nyt kun se Johnny on sen uuden nuoremman kanssa, niin siitä on tullut vähän liian sellainen miespuuma, etten enää oikein tykkää. Leo on pysynyt ihan rehellisesti niissä malleissaan ja vaihtelee niitä sopivin väliajoin… (nauraa).  Di Caprio ei ikinä saa Oscaria – se on kyllä tosi sääli.

Mottosi? Mottoni aina vähän vaihtelee. Tänä kesänä se oli “mä en luota siihen, että siellä on lämmin”. Puin aina pihalle lähtiessäni tosi paljon vaatetta päälle. Yleensä aina, kun mottoa kysytään, vastaan kuitenkin että “hakuna matata”, niin kuin Leijonakuninkaassa. Se ei tosin luultavasti ihan kata tätä mun elämäntyyliäni. Yritän päästä siihen, mutta siltikin murehdin jatkuvasti menneitä. Se voisi kuitenkin olla mottoni jo siksikin, että tykkäsin laulaa Leijonkuningasta lukioaikoinani ja pidän Disney-leffoista muutenkin valtavan paljon.

Kerro vielä tähän loppuun jokin hauska tai koominen tilanne näyttelijänuraltasi?

Pari vuotta sitten näyttelin Oy Taikahuilu Ab -näytelmässä Paminaa. Roolihahmoni keskeisenä motiivina oli siinä näytelmässä etsiä kännykkänsä, joka oli kadonnut. Näyttämölle oli aseteltu sellaisia palikoita. Aina väliajalla kävin laittamassa yhden sellaisen palikan taakse sen kännykkäni, jotta voisin sitten myöhemmin muka sattumalta löytää sen sieltä kieriskellessäni maassa ihan murheen murtamana ja itsemurhan porteilla. Tarkoituksena oli, että käteni osuisi kännykkään muka vahingossa “ai kännykkä, täällähän se olikin” -tyyliin. No, monta kertaa aina tarkistin, että se kännykkä oli varmasti siellä, mistä sen sitten löytäisin. Jos se ei olisikaan ollut siellä piilossa, niin mulla olisi kuitenkin ennen sitä kohtaa kolmen minuutin monologi, enkä mitenkään olisi saanut haettua kännykkääni, jos se olisi unohtunut. Ennen sitä monologiani näytelmässä oli kohtaus, jossa vastanäyttelijäni Joonas heitteli tavaroita salkusta sinne tänne. Kohtauksen jälkeen Joonaksen tuli aina lähteä tosi kiireellä pois näyttämöltä ja pakata kaikki ne tavarat mukaansa, mitä nyt sattui löytämään siitä lähistöltä. Joskus siltä jäi nenäliina siinä kohtauksessa maahan. Menin sitten yhden kerran lavalle sen Joonaksen kohtauksen jälkeen ja näin että, jaahas, nenäliina on nyt sitten mun kännykkäni päällä. Ajattelin että, no, ei se haittaa. Onhan se ennenkin ollut siinä. Siinä sitten puhuin yleisölle ja samaan aikaan vaivihkaa päätin jalallani tarkistaa, että kännykkä on siellä, ja se ei ollutkaan! Joonas oli vienyt vahingossa myös sen kännykän pois. Olin siinä lavalla, mulla oli kolme minuuttia aikaa ja samaan aikaan puhuin ja mietin, että mitä mä voin tehdä. Tein sitten semmoisen ratkaisun, että käytin nenäliinaa kännykkänä. Otin sen nenäliinan käteeni ja muotoilin sen sellaiseksi neliöksi ja käytin kännykkänä. Raivosin sitten Joonakselle jälkeenpäin tyyliin “sä veit mun kännykkäni sieltä!”. Joonas oli seuraavaan näytökseen hankkinut mulle viisi erilaista kännykkää, joista sain sitten oikein valita, että mikä oli mun kännykkäni.

Hyvästelen Jenna Simpasen, joka alkaa siivota Huoneteatterilla. Siivoamisesta hänelle maksetaan, näyttelemisestä ei. Lupaan poiketa katsomassa Maaninkavaaran vielä ainakin yhden kerran. Astun hymyilevänä takaisin sateeseen. Huoneteatterissa käyminen on ollut jo itsessään eskapismia arjesta, tuumailen, kunnes arkisemmat, tylsemmät ajatukset täyttävät mieleni. Toivottavasti sanelimeni toimi. En haluaisi turvautua mustekynämuistiinpanojeni harakanvarpaisiin. Saavun kotitalolleni, melkein vinottain Huoneteatteria vastapäätä, ja katson rapun oven avatessani vielä kerran taakseni teatterin suuntaan. Huoneteatteri on minulle kuin toinen olohuone, kuin toinen koti, ajattelen ja tervehdin samalla rappukäytävässä naapuriani ja hänen leikkisiä koiriaan. 

Huoneteatterin nettisivut: http://www.huoneteatteri.fi/

Tietoa Huoneteatterin tulevista näytöksistä: http://www.huoneteatteri.fi/naytannot.php

Huoneteatteri Facebookissa: https://www.facebook.com/Huoneteatteri