4. luukku

Kuva: Eetu Kinnunen

3. luukku

Kahvila Kultavatkain
toivottaa hyvää joulun odotusta!

Leivokset ja kuva: Suvi Behm

2. luukku

Parempi kalenteri-idea!

Kun oli aika toteuttaa lupaamani luukku Naagan joulukalenteriin, minulla oli mielessäni kaksi vaihtoehtoista ideaa. Toinen oli valokuva palaneesta, puoliksisyödystä piparista likaisella jalkakäytävällä. Toinen oli uudet sanat vanhaan kunnoon Enkeli taivaan -klassikkoon. Minulla oli jo melkein mietittynä jo kaksi ensimmäistä säettäkin: "Henkevä tuoppiin lausui näin: miks hämmennyitte läikähtäin?"

Jokin näissä vähän kyynisissä ideoissa ei kuitenkaan lähtenyt lentoon. Juttelin kämppikseni kanssa joulukalenteriongelmastani, ja sain kuulla kalenterista, jonka hän oli edeltäjä-kämppikseni kanssa viime vuonna toteuttanut. Minusta heidän ideansa oli paljon parempi kuin omat nokkeluuteni. Siksi päätinkin niiden sijasta jakaa kämppikseni Julian idean paremmasta joulukalenterista. Se menee näin:

Kirjoita paperilapuille 24 nimeä: ystäviä, perheenjäseniä, sukulaisia. Laita laput vaikkapa jouluiseen villapussiin. Tämä pussi on joulukalenterisi. Nosta joka päivä pussista yksi nimi, ja anna sinä päivänä hetki aikaasi lapun osoittamalle ihmiselle. Puhelinsoitto, joku pikku yllätys, kahvihetki, mitä tahansa keksitkin. Näin tulet joulun kunniaksi muistaneeksi sinulle tärkeitä ihmisiä.

Tämä kalenteri toteuttaa joulun henkeä: tuottaa hyvää mieltä itselle muistamalla muita. Se on toki myös vähän sentimentaalinen ja kliseinen, mutta sentimentaaliset kliseetkin ovat osa joulun henkeä. Joten tässäpä teille jouluisempi kalenteri-idea nokkeluuksien sijasta. Jouluna lällyily peittoaa kyynisyyden!

Maiju Laitanen

1. luukku

Kirjonta ja kuva: Innimari Hyvärinen

SUOMALAINEN TAISTO

Jarmo Nisu

Astelen pääovesta matkakeskuksen hämärään aulaan. Olen lähdössä junalla vanhempieni luokse isänpäivän viettoon. Ennen matkaa minun on vielä tarkoitus tavata asemalla veljeni kanssa, joten yritän etsiä häntä katseellani väkijoukosta. Pian tunnistan silmälasipäisen nuoren miehen istumasta aulan toiselta laidalta ja suuntaan askeleeni häntä kohti. Lähestyessäni pistän merkille, että tyttöystävä on näköjään ostanut hänelle taas uuden takin – tällä kertaa villakankaisen. Edellinen on taitanut käydä liian pieneksi, vai mitä? Vasta noin kymmenen metrin päässä istujasta huomaan, että olen erehtynyt henkilöstä. Lasken alas puolittaiseen tervehdykseen nostamani käden ja käännyn nolosti ympäri keskellä lattiaa. Silloin muistan, ettei veljelläni edes ole laseja. Saatan ehkä itse tarvita sellaiset.

          Seuraavaksi käyn kaksinkamppailuun lippuautomaatin käyttöliittymän kanssa löytääkseni oikean matkan. Pääsen perille käytettävyyssuunnittelijan mielenliikkeistä vasta kun ymmärrän hänen olevan fiktiivinen henkilö. Sotasaalis taskussani haen kioskilta kahvin ja alan etsiä vapaata pöytää lasisen ulkoseinän viereisestä rykelmästä. Lähestulkoon kaikki on jo varattu. Ihmiset ovat levittäytyneet luonnollisesti jokainen omiin pöytiinsä. Reunassa, hissitornin luona parrakas puliukko huojuu tuolillaan ja ynisee paksu pipo silmillään. Toisella laidalla siististi pukeutunut liikemies on syventynyt kirjaan, jonka kannessa harmaaviiksinen herra hymyilee omahyväisesti. Keskimmäisessä pöydässä pari teiniä ahmii kerrosaterioita ja vilkuilee välillä puliukkoa. Käyn omalle paikalleni ikkunan lähelle ja katson kelloa puhelimesta. Miksi helvetissä lähden aina niin aikaisin joka paikkaan? Taas joudun odottamaan vaikka kuinka kauan. Osaisinpa saapua kaikkialle tyylikkäästi juuri oikeaan aikaan. Veljellä vaikuttaisi olevan tämäkin taito paremmin hallussa.

          Aikaa tappaakseni hörpin kahvia ja selailen pöydällä lojuvaa ilmaisjakelulehteä. Sen aiheet tuntuvat käsittelevän lähinnä asuinkaupunkini ylivertaista vetovoimaisuutta. Lehdessä kehutaan kuvien kera, kuinka ensi talvena pimeydessä vaeltavia kaupunkilaisia tullaan taas ilahduttamaan värilampuilla, joilla valaistaan siltojen pohjia ja muita olennaisia paikkoja. Seuraavassa artikkelissa tiedetään puolestaan kertoa, että uusien opetusmenetelmien kehityksen kärjessä jatkaa edelleen yliopiston ikioma normaalikoulu. Käsittääkseni sen nimi tulee siitä, että se on kaupungin ainoa koulu, jonka opetus ei tapahdu väistötiloiksi rakennetuissa parakeissa.

          Teineistä lihavampi on ehtinyt hotkia jo kaiken ja virnuilee nyt valkopartaisen juopon suuntaan. Hän kertoo toiselle, kuinka yhtenä lapsuuden jouluna pukki oli ollut ihan hirveässä humalassa ja lähennellyt äitiä. Tarina on niin mahdottoman hauska, että kuunteleva tyttö meinaa tukehtua hampurilaiseensa. Samaan aikaan laiturilla valtavia matkalaukkuja vetävä perheenäiti saapuu kahden lapsensa kanssa läheiselle ovelle, jonka voi avata kuitenkin vain sisältä käsin. Nainen nykii ovea hetken ja luo sitten kysyvän katseen sisällä olijoihin. Itse ainakin olen niin kaukana, etten viitsi lähteä avuksi – eikä viitsi näköjään kukaan muukaan. Nainen ennättää kääntyä jo pois, kun lukemassa ollut pukumies alkaa nousta tuoliltaan ylös. Perheenäiti huomaa tämän, mutta on ottanut jo ratkaisevat askeleet, eikä aio kääntyä enää takaisin. Hän vielä mennessään mulkaisee jääkylmästi jo pystyyn ehtinyttä miestä, joka vastaa katseeseen hämmentyneenä, ennen kuin lysähtää taas kirjansa ääreen.

          Aika ajoin tarkkailen aulassa käyvää väen läpivetoa. Veljeäni ei näy vieläkään. Itse asiassa emme muutenkaan näe toisiamme enää kovin usein, mille on olemassa tietyt syynsä. Myös junan olisi pitänyt jo kohta tulla, mutta sen kuulutetaan olevan vartin myöhässä. Silloin puliukko puhkeaa kovaääniseen lauluun ja teinipari vielä sitäkin kovempaan nauruun. Ryystän kahvini loppuun ja marssin ulos.

          Hengittelen viileää syysilmaa omassa rauhassani radan puoleisen liukuoven lähellä. Kohta reppuselkäinen nuorukainen laahustaa ohitseni päässään mustat aurinkolasit, joiden tarpeellisuutta marraskuisena iltana pidän hieman kyseenalaisena. Niiden tarkoitus valkenee pian, kun poika kääntyykin takaisin ja tulee kysymään minulta:

          – Kiinnostasko sua ostaa matkalla pössyä?

          Vaihdamme muutaman sanan, ja kaupparatsu jatkaa matkaansa tehden samalla tilaa illan pääesiintyjälle. Laiturille nimittäin lampsii rähjäinen, noin kuusikymppinen ukko, joka heti minut nähtyään suuntaa huojuen luokseni. Miehellä on mittavuudeltaan mainitsemisen arvoinen vatsakumpu ja hän tuntuu olevan ilmeestä päätellen kovalla juttutuulella.

          – Meneekös tää juna Lievestuoreelle? kuuluu kysymys, enkä pääse enää karkuun. Sen sijaan vahvistan miehelle Liepeen tosiaan lukeutuvan seuraavan junan pysähtymispaikkoihin.

          – Hyvä juttu. Oletkos sä muuten menossa sinne? hän utelee. Totean jatkavani sieltä vielä seuraavalle asemalle.

          – Selvä, vai että kateellisten kylälle, mies murjaisee. – Tuota noin, on käynyt sellainen juttu, että mä olen kuules hukannut mun lipun. Eikä mulla taida olla käteistäkään.

          – Aijaa, miten se nyt sillä lailla? kysyn ja oikeastaan jo arvaan, että lippua tässä on tultu tietysti pummaamaan. Pysyn vielä varuillani, sillä toisaalta tyyppi saattaa olla vain lompakkoni perässä.

          – Kun en oikein tiedä, hän vastaa. – Pystyisitköhän sä auttamaan mua?

          Ei se ole nyt pystymisestäni kiinni. Rehelliset aikeensa osoittaakseen mies kaivaa esiin oman rahapussinsa ja alkaa käydä läpi sen paperia pursuavia taskuja.

          – Se on varmaan täällä. Jos voisit vähän auttaa, mä totta kai annan sulle sitten mun yhteystiedot, hän alkaa suostutella vaivihkaisesti. Siitä taskusta löytyy vain nippu vanhoja kuitteja.

          – Laitoin sen ehkä sittenkin tänne, mies sanoo taskua vaihtaen. – Lähetän rahat sulle vaikka kirjepostissa, että ne tulee varmasti perille, hän vakuuttelee, eikä roskalle näy tai kuulu loppua. Miehen käteen osuu kauppalappu tai muu ruutupaperille rustattu lista. Yritän varovasti tiedustella, jos lippu olisi kuitenkin jossain muualla:

          – Oletko varma, että laitoit sen lompakkoon?

          – Olen ihan satavarma! ukko tuhahtaa loukkaantuneena. – Älä huoli, mä maksan kyllä. Kun katselen ohi kävelevän pariskunnan perään, mies jatkaa arkeologisia tutkimuksia ja valottaa siinä ohessa epäonnisen alkuiltansa tähänastista historiaa:

          – Tuossa tunti sitten kävin lunastamassa lipun, mutta kun tulin takaisin tuolta noin, sitä ei näykään enää missään. Menin hakemaan uutta, mutta ne sanoivat mulle, että “tehän ostitte sellaisen jo”. Tällaista sitä sattuu, kun on reissun päällä, mies hekottelee ja paljastaa sen jälkeen kuiskaten:

         – Tuli katsos otettua tuossa hieman viinaa.

          Yritän esittää yllättynyttä. Suoraan sanottuna miehen äskeinen kertomuskin oli selvempi kuin hän itse. En ole kiinnostunut kuulemaan enää yhtään enempää, vaan haluan tilanteen päättyvän mahdollisimman pian.

          – Saahan niitä lippuja automaateista, totean miehelle.

          – Niistä mä en ymmärrä yhtikäs mitään, hän puuskahtaa. 

          Saatan sittenkin olla tekemisissä ihan järkevän ihmisen kanssa. Ehkä minun pitäisi vain suostua ostamaan se lippu, että tulisi tähän se loppu. Mies ennättää hihkaista kuitenkin ensin:

          – Löytyi täältä lompakosta vitonen, tällähän mä jo selviän! Viisi euroa ei taida vielä riittää, mutta se ei ole minun ongelmani, joten pidän suuni kiinni. Onneksi tuokion kuluttua myös itse junalippu nousee lopulta lompakon syvyyksistä, tietenkin tiukaksi rullaksi pyöritettynä.

          – Katsopas onko tämä se, kun mulla ei ole laseja mukana, lievestuorelainen ojentaa lippua tutkittavakseni.

          – Kyllähän se siltä näyttää ja on peräti oikeaan junaan, vastaan huojentuneena. Luulen jo pääseväni äijästä eroon, mutta pulska mies ei ole saanut esittää vielä viimeistä lauluaan:

          – Hieno homma. Tiedätkös muuten mitä mä sanoisin, jos tuohon tulisi nyt kymmenkunta heppua meille uhittelemaan?

          – En kyllä osaa sanoa…

          Ei helvetti.

          – Haluutteks te elää? mies vastaa matalalla äänellä.

          Tahdon purskahtaa nauruun, mutten uskalla. Yllättyneeltä näyttäminen onnistuu sentään tällä kertaa ilman esittämistä. Katson miestä sanattomana, ja hän selittää:

          – Mä osaan nimittäin aika hyvin pitää puoleni.

          – Miten sä muka voisit pärjätä niin montaa vastaan? ihmettelen pystyessäni taas puhumaan.

          – Mulla on karatessa musta vyö – tai siis melkein musta – enkä mä pelkää mitään, en edes kuolemaa. Jos tapellaan, mulle on ihan sama että kuollaanko, mies uhoaa. – Kerrankin Tukholmassa kävi viisi kaveria yhtä aikaa päälle, eivätkä ne mahtaneet mulle mitään.

          Juttukaverini vaikuttaa kieltämättä todelliselta soturilta, mutta äsken oli vielä puhe useammasta vastustajasta kuin viidestä. Olenko saanut osakseni jo niin vakaan luottamuksen, että ukko odottaa minun hoitelevan loput? Pakko myöntää, että en ole enää yhtään pahoillani keskustelun löytämistä uusista raiteista. Onpahan ainakin jotain, mistä puhua veljeni kanssa junassa.

          – Minkä takia ne sitten hyökkäsivät sun kimppuun siellä Ruotsissa? tiedustelen taistelutoveriltani.

          – Asuin pitkän aikaa Tukholmassa, eivätkä ne siellä koskaan oikein katsoneet hyvällä tällaista suomalaista Taistoa, hän vastaa synkkänä.

          Mies paljastuu samannimiseksi kuin isäni. Mielestäni heillä ei ole kuitenkaan sen lisäksi juuri muuta yhteistä. Tämän Taiston ansioksi on silti sanottava, että näen jollain tavoin oman tulevaisuuteni enemmän hänessä kuin isässäni. Kuvittelen ajelehtivani kolmenkymmenen vuoden päästä samalla tavalla ilman ankkuria. Orientoitumiseni alalle on ainakin ollut lupaavaa. Vaistosiko Taisto piilevän potentiaalin ja tuli siksi luokseni?

          Junan kuulutetaan saapuvan pian asemalle, ja me siirrymme rakennuksen seinustalta lähemmäksi kiskoja. Laiturilla näyttäisi olevan jo yhtä vaille kaikki. VR Limited tulee, veliseni. Ei kannata myöhästyä, sillä Suomessa liikkuvan vaunun kyytiin on hankalampi hypätä.

          – Kuinka pahasti sä lopulta teloit ne ruotsalaiset? palaan aikaisempaan aiheeseen.

          – Ei ne oikeastaan olleet ruotsalaisia vaan yksiä toisia, Taisto huomauttaa aluksi. – Onneksi niitä sellaisia ei ole hirveästi täällä päin.

          On parempi, etten sano tähän väliin mitään.

          – Mähän itse asiassa heitin ne pojat suihkuun, hän jatkaa naurahtaen. – Siinä oli katsos suihkulähde ihan vieressä.

          Liityn nauruun hämmästellessäni moista urotekoa. Haluan kuulla lisää Taiston myyttisistä seikkailuista, joten kysäisen kuinka usein hän ylipäänsä tappelee.

          – Silloin tällöin, mutta itse en koskaan haasta riitaa. Ikinä ei saa itse aloittaa, mutta puolensa täytyy osata pitää, hän avaa elämänfilosofiaansa. – Mun valttina on, että osaan liikkua tosi nopeasti ja jos mut kaadetaan, nousen heti ylös.

          Epäilen hieman Taiston ketteryyttä hänen ruumiinrakenteensa perusteella. Sitä en voi kuitenkaan kieltää, etteikö väkivalta näkyisi miehen kasvoilta, joiden epäsymmetriaan kiinnitän kunnolla huomiota vasta nyt. Esimerkiksi hänen toinen silmäluomensa on selkeästi painuksissa. Vasen silmä on korkeintaan puoliksi auki oikean ollessa kokonaan, minkä aluksi luulin johtuvan vain humalasta. Taisto pyyhkii nenäänsä, ja silloin katseeni osuu sormukseen hänen vasemmassa nimettömässään. En voi uskoa, että tälläkin sankarilla on joku, jonka luokse palata. Tosin olisihan se pitänyt arvata – ei kukaan poikamies ole noin hyvin syöneen näköinen. Edes Taisto ei kärsi elämäntarkoituksellisesta nälästä. En enää tiedä, mitä pitäisi ajatella ja vatsanikin murisee, joten jään vain kuuntelemaan mestarin luennointia.

          – Kuka vain voi tulla uhittelemaan, mä en pelkää, hän mahtailee. – Toisaalta monista niistä olen saanut myöhemmin hyviä kavereita.

          – Ai, sellaisista tyypeistä, joita vastaan sä olet ensin tapellut? kysyn epäuskoisesti.

          – Joo, ne ovat tulleet pyytämään anteeksi, ja sitten on lyöty kättä päälle. Aina pitää pyytää anteeksi. Ja, hei… Taisto keskeyttää yhtäkkiä ja lähtee suunnistamaan kohti laiturilla seisoskelevaa parikymppistä punapäätä. Poistun vastakkaiseen suuntaan kuin Liepeen Bukowski ja mietin hänen sanojaan. Kuulen vielä selkäni takaa:

          – Mihinkäs se tämä tyttönen on menossa? kun juna jo pysähtyy asemalle. Kyytiin päästyäni soitan veljelleni. Hän on noussut junaan toisesta päästä ja kutsuu minut liittymään seuraansa ravintolavaunuun, missä hän on jo aloittelemassa isänpäivän viettoa. Kiitän kutsusta ja sanon, että minulla on hänelle kerrottavaa.

Museon yössä – raportti yhdestä työpajasta

MARI AARNIPELTO

Jyväskylän ensimmäinen Late Nights – illat Jyväskylän museoissa -tapahtuma järjestettiin kuuraisena pyhäinpäiväniltana 1.11.2014. Kyseisessä tapahtumassa Jyväskylän taidemuseo oli auki keskiyön kellon lyöntiin asti, ja siellä oli paitsi Hannes Heikuran ja Maiju Ahlgrénin näyttelyt myös corpuslaisten järjestämää ohjelmaa. Minunkin piti olla siellä. Hengitys höyryävänä patsaana seuraten ja ruma muovikassi kädessäni heiluen kiisin läpi kauppakadun. Kirkkopuiston kohdalla ohitin Ulla Aatisen Valon kylä-teoksen ja jäin hetkeksi tuijottamaan pieniä, värikkäitä valotelttoja. Sitten ruma muovikassini heilahti. Nyt piti mennä!

Astuin museoon ennen viittä valmistelemaan Taskuhirviö-työpajaa, jonka suunnittelimme ja toteutimme toisen corpuslaisen Milka Räisäsen kanssa. Tuntui oudolta pyöriä taidemuseossa järjestäjänä, ja vaikka museo on normaalistikin auki kuuteen saakka, syntyi jännittävä kutina, että nyt sitä ollaan sulkemisajan jälkeen salaa tekemässä kaikkea. Taskuhirviö-työpajan paikka oli Taika-tilassa, jonka huikeasta materiaalivarastosta saimme ottaa käyttöön lähes kaikkea. (Tietämättömille, joihin allekirjoittanutkin kuului: Taika-tila sijaitsee toisessa kerroksessa, toisessa päässä kuin se Oravien koti.) Esille laitettiin helmiä, kiviä, kankaita, lankaa, ompelutarvikkeita, täytevanua, muovisia timantteja, pahvia, silkkipaperia, rautalankaa... Vain mielikuvitus oli rajana materiaalien valinnassa, niin kuin myöhemmin työpajaan osallistuneiden tekemissä taskuhirviöissäkin.

Materiaalipöydän antia. Kuva: Mari Aarnipelto

Taskuhirviötyöpajassa osallistujien oli tarkoitus muotoilla ja rakentaa valitsemistaan materiaaleista itselleen taskukokoinen hirviö, joka sai näyttää ihan miltä tahansa. Lähtökohtana sai käyttää jotain omaa pelkoa, mitä hirviö edustaisi. Alkuillasta työpajaan osallistui melkein pelkästään lapsia vanhempiensa kanssa, ja pian huomattiin, että varsinkin pienemmillä lapsilla pelon miettimiseen ja sen pohjalta tekemiseen oli liian vaikea keskittyä, joten he tekivät omat hirviönsä ilman tiettyä pelkoa. Monet vanhemmat osallistuivat työntekoon innolla ja kiittelivät työpajan jälkeen. Kriittisiä hetkiäkin koettiin, kun yhden pojan materiaalipöydästä valitsemat timanttikädet eivät meinanneet pysyä kiinni hirviön vartalossa. Onneksi ratkaisu löytyi, ja poika sai lähteä riemuiten hirviönsä kanssa kotiin. Iloa syntyikin siitä, että ”ai nää saa ottaa mukaan!” ja lapset kävelivät kuuleman mukaan ylpeinä ja innoissaan omien taskuhirviöidensä kanssa museon alakerrassa.

Hiukan vanhempaa porukkaa. Kuva: Mari Aarnipelto

Alkuillan jälkeen työpajaan alkoi osallistua hiukan vanhempaa porukkaa: toisia opiskelijoita, joitain vähän vanhempiakin. Taskuhirviöiden tekeminen oli aika samanlaista kuin lapsilla: työskentely ja materiaalien valitseminen oli intensiivistä ja keskittynyttä, innostunutta. Materiaaleja käytettiin mitä erilaisimmilla tavoilla. Nyt useamman lähtökohtana oli kuitenkin jokin oma pelko, minkä pohjalta hirviöt tehtiin. Näin työpajakin eli illan mittaan ja herätti eri ihmisten mukana erilaisia ajatuksia ja oivalluksia. Käsiteltävät pelotkin olivat monimuotoisia, ja ne näkyivät omaperäisesti tehdyissä hirviöissä. Kommentit kuten ”se oli terapeuttista” lämmittivät ohjaajan mieltä.

Kun työpaja alkoi, ketään ei näkynyt, ja olin varma, että nyt se oli siinä. Tekisimme Milkan kanssa sata hirviötä neljässä tunnissa (niin monen pelon käsitteleminen yhdessä illassa ei varmastikaan olisi ihan hyväksi), ja sitten vain lähtisimme kotiin. Kävi kuitenkin aivan toisin. Koko ajan tilassa oli joku tekemässä taskuhirviötään, toisina hetkinä kaikki pöydät olivat täynnä. Eri-ikäiset ihmiset pitivät palautteen perusteella pajasta kovasti. Kyllä saattoi olla iloinen.

- - -

Taskuhirviögalleria

Kuvat: MILKA RÄISÄNEN

- - -
Seuraava Late Nights järjestetään Suomen käsityön museossa 28.11.2014 klo 18–22. Teemoja ovat ekologisuus, käsityöt ja bloggaaminen. Mukana myös Corpuksen ainejärjestökahvila Kahvila Kultavatkain!

"Kertokaa, kuinka tärkeä hän on" – yksi tarina mielenterveydestä

Masennuksen sairastaminen on kuin kaksoiselämän elämistä. Toisaalta olen sosiaalinen ja iloinen ihminen, joka ottaa kaikki huomioon. Toisaalta, toisinaan ihan samaan aikaan, kärsin paniikkikohtauksista ja itseinhosta. Vaikeinta on tavata hyvänpäiväntuttuja masennuskautena. Hymy tuntuu irvistykseltä ja luulen, että paha oloni paistaa silmistäni pakokauhuna.

Olen aina pelännyt leimautumista, vaikka mielenterveysongelmissa ei mielestäni ole mitään hävettävää. Pitkään salasin masennustani, sillä pelkäsin, että minua kohdeltaisiin eri tavalla, jos siitä tiedettäisiin. Joskus tekee kipeää seurata, kuinka ihmiset pääsevät uusiin töihin, ostavat asuntoja, saavat lapsia ja menevät elämässä eteenpäin, kun minä tunnun junnaavan paikoillani.

Vuosien aikana olen hakeutunut monta kertaa hoitoon, mutta esimerkiksi puoli vuotta kestäneen masennuskauden jälkeen alan kokea, etten tarvitse hoitoa ja haluan vain unohtaa. Masennus on kuin arvoitus, jonka salaisuuden aina välillä ratkaisen, vähäksi aikaa. Sitten taas hukkaan otteeni. Unohdan, miksi millään on mitään merkitystä ja pakkomielteisesti ajattelen itsemurhaa. Samaan aikaan kuitenkin arvostan elämää yli kaiken ja toivon, ettei loppuelämäni olisi tällaista.

Viimeisin masennuskauteni on kestänyt pian kaksi vuotta. Vuosi sitten hakeuduin hoitoon YTHS:n psykiatriselle puolelle. Olin saavuttanut pisteen, jossa ainoa vaihtoehtoni oli saada apua, sillä en enää jaksanut. Minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, kuinka minua voisi auttaa, mutta silti tiesin, etten pystynyt enää auttamaan itseäni. Ensimmäinen puhelinsoitto oli kamala. Olin valmistautunut siihen kuukausia ja olin aivan loppu, kun viimein soitin. Sain hyvin paljon empatiaa osakseni. Se oli jotain, mitä en ollut osannut odottaa.

Alkuvuodesta aloin käydä psykoterapiassa. Se ei ehkä ollut fiksuinta keskellä masennuskautta, mutta minun täytyi tehdä jotakin, jotta tuntisin meneväni eteenpäin. Samaan aikaan kokeilin masennuslääkkeitä. Niistä sain masennusta syventäviä sivuoireita, mutten juurikaan apua. Terapiassa käyminen on ollut vaikeimpia asioita, joita olen koskaan tehnyt. En osaa vielä sanoa, onko siitä ollut hyötyä, mutta huomaan ainakin oppineeni itsestäni uusia asioita.

Luulen, että hoidossa oleminen on pidentänyt nykyistä masennuskauttani, koska enää en vain voi työntää asioita mielestäni. Haluan ajatella, että ajan mittaan tämä työstäminen vähentää alttiuttani sairastua ja että masennuskauteni eivät ole niin syviä. Tahtoisin oppia olemaan vähemmän vaativa itselleni. En ehkä elä perinteisessä opiskelu- ja uraputkessa, mutta uskon, että tämä on nyt välttämätöntä ja paras sijoitus tulevaisuuteeni.

Minun oli hyvin vaikea myöntää itselleni, että masennus on pysyvä osa elämääni. Halusin uskoa, että jos vain löydän mielekästä tekemistä, kuten taiteen opiskelu, en enää masentuisi. Nyt olen sairastanut 15 vuotta. Toivon, että muut eivät tekisi samaa virhettä kuin minä ja viivyttäisi avun hakemista. Vaikka kirjoitankin tämän anonyymina, haluan sanoa, että mielenterveysongelmissa ei ole mitään hävettävää. En vain ole vielä valmis tulemaan ulos kaapista.

Viime aikoina olen opetellut olemaan avoimempi ja vastannut rehellisesti, kun minulta on kysytty, mitä kuuluu. Yllättävän moni vastaa, että heillä on ollut samanlaisia kokemuksia. Masentuneiden läheisille tahtoisin antaa neuvon, että kertokaa välittävänne. Vaikka te mielestänne osoittaisitte välittämistä, masentunut ei välttämättä tunne sitä. Halatkaa tai ottakaa kädestä ja kertokaa, kuinka tärkeä hän on. Kosketus ja sanat ovat todellisia asioita, eivät sairastuneen mielen harhaa.

Anonyymi

--

Maailman mielenterveyspäivää vietetään perjantaina 10. lokakuuta. Päivän avulla tahdotaan herättää

keskustelua henkisen hyvinvoinnin edistämisestä, mielenterveyden ongelmien ehkäisemisestä ja hoidosta sekä mielenterveyspotilaiden ja omaisten asemasta.

Mielen kulttuuri. Kerrottu, koettu ja kuvitettu hulluus on ainejärjestö Corpuksen järjestämä mielenterveyspäivän seminaari, joka käsittelee mielenterveyttä ja sen häiriöitä kulttuurisista näkökulmista. Seminaari järjestetään Jyväskylän yliopiston Seminaarinmäellä Historica-rakennuksen juhlasalissa H320 kello 9.15–16.00. Tapahtuma on maksuton ja kaikille avoin.