torstai 3. joulukuuta 2015

3. luukku

Tonttutanssia

Lasse Lindqvist


Joulun odotuksen ilmapiiri oli erilainen lapsena.  Pimeinä talvi-iltoina saatoin jäädä lähipuistooni luistelemaan vielä vähäksi aikaa kavereideni jo riennettyä kotiin. Usein pysähdyin, nautin pikkupakkasesta ja liikuttelin kiekkoa mailallani. Ajattelin, että Teemu Selännekin oli lapsena ollut ulkojäällä ilta-aikaan ja tehnyt samoin. Joinain iltoina heitin mailani syrjään ja luistelin kenttää ympäri niin lujaa kuin osasin. Matkin pikaluistelijaa. Niinä vuosina Tellervonpuistossa oli vielä hyvä jää, tasainen, eikä röpelöinen ja lumipaakkuinen kuin nykyään. Kaupunki piti huolta puistosta. Me pelasimme joka päivä. Tytöt harjoittelivat taitoluistelua. Lapsiperheet nauroivat ja ilakoivat. Kaikkein paras oli kuitenkin iltahetki, kun olin hetken yksin. Katsoin usein Puistokadun suuntaan kerrostalojen valaistuihin ikkunoihin, joihin oli puistosta hyvä näköyhteys. Mietin, millaisia ihmisiä taloissa asui. Mitä he saattoivat tehdä, mitä ajatella, miten valmistautua jouluun. Kuvittelin heille erilaisia tarinoita ja kohtaloita, ja otin mukaan aina ripauksen totta, jos näin asunnoissa tapahtuvan jotain.
Pidin tuosta kuvitelmien maailmasta enemmän kuin jääkiekosta. En koskaan kertonut siitä kavereilleni. He luulivat, että harjoittelin aina vähän enemmän. Todellisuudessa jäin pidemmäksi aikaa, sillä asuin lähempänä puistoa, ja olin kai jäämisestäni huolimatta samaan aikaan kotona kuin kaverini. Minulla oli sama kotiintuloaika kuin kavereillani, tai oikeastaan sain aina olla vähän ekstraa. Parvekkeeltamme saattoi nähdä puistoon, jos katsoi oikein tarkkaan. Tellervonpuisto oli turvallinen paikka. Silti vanhempani tulivat usein hakemaan minua nukkumaan.

Muistan, kuinka joinain lapsuuteni iltoina en katsellut puistosta ikkunoihin. Olin silloin ehkä seitsemän tai kahdeksan. Ajattelin koulun joulujuhlan tonttutanssia. Tyttöä ja minua. En uskaltanut puhua hänelle paljoa, mutta puhuin hänestä paljon parhaalle kaverilleni. Minä ja tyttö olimme tanssineet koulun juhlassa hyvin. Mietin, tanssisimmeko hyvin myös luistimilla. Ennen joululomalle lähtöä tyttö hymyili minulle ja toivotti hyvää joulua. Hymyilin takaisin ja ääni vavahdellen sain sanottua "sitä samaa". Mietin, miten hän mahtaisi viettää joulua. En tiennyt silloin kovin paljoa ortodokseista.

Nykyisin joulun odottamisessa parhaita ovat ne hetket, kun saa pujahtaa hyvän ystävän luo juomaan glögiä, eikä ole kiire minnekään. Voi puhua yhdessä lapsuuden jouluista ja suunnitella retkeä pulkkamäkeen, retkeä, jota ei ehkä toteuteta, mutta jonka ajatteleminen tuo lämpimän olon. Silloin muistaa ehkä myös sen punamustavalkoisen Stigan, jolla laskettiin liian lujaa ja jolla oltiin jäädä auton alle.
Jos glögiä on juonut useamman kaverin kanssa, saattaa siihen hetkeksi kyllästyä. Silloin saattaa jopa ymmärtää miten keskiluokkaisen tavallista sekin on – lämmin olo. Silloin kaipaa pientä irtiottoa, ehkä toisia kavereita, joiden kanssa voi juoda pään täyteen ja kuunnella metal-musiikkia, jouluteemaista tai joulun vastaista, ja jos meno oikein riehaantuu, saatetaan kieriä lumihangessa alastomina aamuyöllä, vaikkei kukaan ole näkemässä ja vaikka luntakin on paljon vähemmän kuin lapsuuden valkeina jouluina.
Talvella saunailloissa saatetaan puhua jääkiekosta. Muistellaan ehkä huvittuneina sitä aikaa, kun JYPille naurettiin, eikä sarjataulukossa jäänyt alapuolelle kuin rakas verivihollinen KalPa. Kärppien ja Tapparan hyvyydestä saatetaan olla ärsyyntyneitä, vaikka uhotaan, kuinka Jyppi palaa pian taas mestaruuskantaan. Melkein kaikista joukkueista aina joku löytää jotain pahaa sanomista – tai oikeastaan kaikista muista paitsi SaiPasta. SaiPa on liigan sympaattisin joukkue, saatetaan julistaa löylyssä yhteen ääneen, ennen kuin hätäisimmät pujahtavat suihkuun ja röökille.

Jääkiekkoa ajatellessa tulee mieleen myös ristiriitaisempia muistoja. Kerran pudotin leikkimielisessä pelissä hanskani – suutuin ihan todella – ja löin kaveriani, joka ei ollut noudattanut pelimme sääntöjä. Seuraavana koulupäivänä hän oli silmä mustana koulussa ja kertoi saaneensa vastustajan mailasta osuman harrasteliigan kiekkopelissä. Hän ei halunnut ilmiantaa minua. Hän oli se sama rikkaan perheen poika, joka jaksoi päivästä toiseen ivailla meidän perheemme Ladasta. Hänen isällään oli Mercedes-Benz, ja hänellä oli aina uusin maastopyörä, jossa oli enemmän vaihteita kuin minun ja veljeni polkupyörissä yhteensä. Vihasin häntä, ja silti jollain tavalla aina halusin olla hänen kaverinsa.
Vuosiin en nähnyt mersuperheen poikaa, mutta kerran ollessani armeijasta viikonloppuvapailla, näin hänet sattumalta yökerhossa. Hän unohti naisen, joka istui hänen sylissään ja jota hän silitti kuin kissaa. Kaverini tuli juoksujalkaa luokseni. Olin vähän varautunut, mutta kaverini innostuneesta olemuksesta ymmärsin, että hän oli antanut minulle anteeksi. Välillämme oli lapsuudessa ollut useita kahakoita, ehkä minä olin ollut useampaan syypää, ja silti hän tarjosi minulle juomat. Hänen kanssaan keskustellessani minulle tuli lämmin olo, se sama, jonka olen taas tänä talvena kokenut glögilasin äärellä.

Luistelen Puistokoulun kentällä yhdessä vaimoni kanssa. Tuntuu oudolta luistella ilman mailaa. Rakkaani pitää minua kädestä. Ajattelen, voisimmeko tanssia luistimilla tonttutanssia, mutta pelkkä käsikkäin luisteleminen on vielä parempaa. Illalla pimeässä on taianomaista katsoa valoja, siinä on jotain romanttista. Katson pieniä tyttöjä, jotka harjoittelevat taitoluistelua, ja sitten vilkaisen keltaista lapsuuteni koulua. Pienet tytöt ja pienet pojat tanssivat ehkä nykyäänkin tonttutanssia koulun juhlasalin pienellä lavalla. Minulla on koko illan lämmin olo. Kotiin päästyämme sytytämme jouluvalot ja kynttilät. Kynttilän liekin valossa suutelemme ja katsomme lumihiutaleiden tanssia ikkunasta. Ei ole enää montaa päivää jouluun.
Joulun ilmapiiri saattoi olla erilainen lapsena, mutta ei se välttämättä ollut sen parempi. Joulun lähestyessä tunnen muuttuvani jälleen samaksi pieneksi pojaksi, joka luistellessaan katseli kerrostalojen valaistuihin ikkunoihin. Katson vastapäisen talon ikkunalautojen kynttilöitä: mitenköhän siellä mahdetaan viettää joulua? Kuulemme ääniä talon kulmalta, sellaisia kuin aina aiemminkin tähän aikaan vuodesta. Tonttuja, sanon vaimolleni. Olemme aivan hiljaa ja kuuntelemme.

2 kommenttia :

  1. Kiva tunnelma, etenkin silloin kun mennyt palaa nykyhetkeen! :)

    VastaaPoista