perjantai 22. toukokuuta 2015

Että mörrimöykky on totta


Laura Väänänen

 Mä olen vihdoinkin saanut todisteita mörön olemassaolosta, mutta Nilla keskittyy epäolennaiseen: “Kävitsä vauvojen vessassa? Siis vauvojen vessassa? Tosi noloo. Siis tosi”, se kohkaa eikä ole selvästikään pääsemässä asian ylitse, joten mä vedän sitä korvalehdestä. Se saa sen hiljaiseksi siksi aikaa, että mä ehdin vaatia sitä rauhoittumaan ja kuuntelemaan, mitä mulla on oikeasti sanottavana sen vauvanvessajutun takana.

Kaikki alkoi siitä, kun mä olin pieni lapsi. Mun Mummi oli ollut kirjastolaitoksen kannattaja jo kauan ennen mun syntymää, eikä mun syntymä ollut sellainen tapahtuma, että se olisi vaikuttanut Mummin kirjastomieltymyksiin, ellei sitten ehkä lisäävästi. Lyhyesti sanottuna Mummi vei mua kirjastoon paljon, ja se oli ihan ok. Varsinkin silloin pienenä kirjasto oli musta tosi jännä paikka. Kirjojen lisäksi, jotka oli siis tosi jees myös, siellä oli tosi hyviä lukupaikkoja, joista parhaat oli kyllä ärsyttävän usein varattuina, ja kattoon asti yltäviä kasveja ja vapaata peliaikaa ja usein myös tosi hiljaista. Sellaista hiljaista, mitä ei ole missään muualla.

Sitten eräänä päivänä:

Mummi: “Lähdetään. Aika lähteä.”
Mä: “Eiiiii vielä, YHYYY!” (Mä olin noin neljä, joten mä saatoin parkua silloin, kun mä en halunnut tehdä jotain.)
Mummi: “Juujuu. Mummi lainasi jo nämä kirjat, mitä sinä halusit, ja nyt on aika lähteä. Käyt vain vessassa ensin. Osaatkos jo itse käydä vessassa?”
Mä: “Osaan tietenkin.” (Mä menen vessaan.)
Mörkö: “Nyyyh.” (No ei se nyt sanonut nyyh, mutta siis tarkoitan, että kuului itkun ääntä.)
Mummi: (Koputtelee vessan oveen.) “Onkos jo valmista? Tarvitsetko apua?”
Mä: “Een. Tuli jo.” (Tulen vessasta kuin ei mitään ja pesen kädet.)
Mummi: (Katsoo mua pitkään.) “Oliko pelottavaa käydä yksin?”
Mä: “No ei.”
Mummi: “Sinulla on vähän huolestunut ilme.”
Mä: “Ei.” (En mä enää tiennyt, että mihin mä sanoin ei, varmuuden vuoksi kai vain.)
Mummi: “Mummi tietää, että isot lapset kertovat sellaista tarinaa, että siellä vessassa olevan lukitun oven takana on mörkö. Minä ajattelin, että jos sinä pelästyit sitä.”
Mä: “Ei mörköjä oo. Ne on vaan satua.”
Mummi: (Jonka kuuluisi myönnellä mörköjen tosiaan olevan vain satua, ei sano mitään. Mä olen vielä liian pieni tulkitsemaan sen ilmettä, mutta mä ajattelen, että kohta Mummi itkee. Siksi mä pistän tohinaksi ja puen takin ja sormikkaat reippaasti itse, ja silloin Mummi muistaa sanoa, että) “Ne ovat vain satua.”

Sen tapauksen jälkeen mä olen ollut kirjaston hiljaisuuten erityisen tyytyväinen. Jos vauvavessassa olevan lukitun oven takana sattuisikin asumaan mörkö, niin ainakin mä kuulisin, jos sen onnistuisi murtautua sieltä pois, ja ehtisin juosta karkuun. Mutta mä olen kuullut kirjastossa vain ihan tavallisia ääniä. Ei mitään mörköön viittaavaa. Mä olen kuitannut koko mörköhöpinän lasten jutuiksi ja päätellyt, että se lukittu ovi on varmasti jokin varaston ovi. Enkä mä nytkään mitään kuule.

Joskus, kun on itse jo tosi iso, tulee eteen tilanteita, kun vaan pitää tunnustaa, että onkin ehkä vähän pieni. Sellainen tilanne tulee nyt. Mä olen pelannut liian pitkään: mä vaan pelasin ja pelasin ja jatkoin, vaikka mä tiesin, että pitäisi lopettaa ja lähteä harkkoihin, mutta mä en vaan saanut aikaiseksi. Harkat alkaa vartin päästä, ja matka on nopeasti juostava, mutta mun pitäisi käydä veskissä, ja isojen vessaa pitää hallussaan oikeasti isojen tyttöjen porukka. Mä odotan vähän. Mä katson kelloa: yksi minuutti. Viisi minuuttia, eikä kukaan tule ulos. Silloin mä teen henkilökohtaisen ratkaisun ja menen vauvojen vessaan.

Kaikki on tosi, tosi pientä! Ihan kuin astuisi johonkin minimaahan. Lavuaari on pieni ja alhaalla, ja julisteet on ripustettu hirmu matalalle, ja kun mä istun pöntölle niin mun polvet osuu melkein mun leukaan. Ei vitsi, mä ajattelen, tästä pitää kertoa Nillalle. Sitten mä kurkkaan avaimenreiästä, joka osuu just mun silmien tasolle, ja mä näen jotakin. Mä en osaa heti kuvailla sitä, mitä avaimenreiästä näkyy, enkä myöhemminkään Nillalle, mutta heti mä kuitenkin ymmärrän, että se on Mörkö. Mä laitan mun silmät kiinni, nousen tosi hitaasti ja peräännyn ulos vessasta. Ovella mä törmään isojen tyttöjen porukkaan, joka on vihdoinkin suvainnut madella ulos vessasta, ja ne sähisee mulle jotain, mitä mä en enää kuule, koska mä juoksen jo kaukana. Mä ehdin harkkoihin hyvin ja tajuan, että en mä oikeasti ole päässyt Mörköä karkuun, koska se ei edes pääse pois sieltä oven takaa jahtaamaan yhtään ketään.

Kun mä saan Nillan ajan tasalle ensinnäkin siitä, että mörkötarina on silkkaa faktaa ja toiseksi siitä, että Mörkö pitäisi vapauttaa ja että mä tarvitsen siihen sen apua, se nostaa leukaansa ja kohottaa kulmakarvojaan:
“Ja miten muka ajattelit tehdä sen? Se ovi on lukossa ja tehty varmaankin tyyliin raudasta. Miten sä saat sen auki?”
Tässä kohtaa mulla on vetää ässä hihasta tai avain taskusta:
 “Mulla on siihen avain. Tai ainakin mä olen aika varma siitä. Mä löysin tän pienenä ulkoa, ja koska kukaan ei kaivannu tätä ja tää näytti muutenkin ihan unohdetulta tapaukselta, mä sain pitää tän leikkejä varten.”
Samalla, kun mä kerron tätä Nillalle, mulle tulee mieleen, että Mummi on aina ollut omituisen kiinnostunut siitä, onko avain mulla vielä tallessa ja vannottanut mua pitämään siitä hyvää huolta, mutta sitä mä en kerro Nillalle. Jos Mummi liittyy jotenkin tähän mörköjuttuun, niin Nillan ei tarvitse tietää siitä mitään. Mulla on muutenkin sellainen vainu, että Nillalle kannattaa kertoa vain tehtävän suorittamisen kannalta oleellisin tieto eli ei mitään ylimääräistä, vaikka se onkin mun paras ystävä. Sen ei tarvitse tehdä muuta kuin pitää kirjastotäti kiireisenä sen aikaa, että mä avaan Mörölle oven. Mä ojennan Nillalle edistyneiden lukudiplomilistan, sillä mä tiedän kokemuksesta, että se takaa kirjastotädin horjumattoman huomion ainakin puoleksi tunniksi. Sen pitäisi riittää.

Tiistain koittaessa me sitten Nillan kanssa marssitaan kirjastoon. Mä olen päättänyt, että tiistai on sopiva päivä, koska koulu loppuu aikaisin, kirjastossa on muutenkin hiljaista, eikä iltapäivällä ole harkkoja. Mä kuulen kirjastotädin hurmioituneen huudahduksen, kun Nilla lähestyy sitä edistyneiden lukudiplomilista käsissään, ja silloin mä pujahdan vauvavessaan. Vauvavessan varsinaista ovea ei saa lukkoon, joten mä siirrän roskakorin sen eteen merkiksi siitä, että vessa on varattu. Se lukittu ovi on valkea, niin kuin vauvavessan seinätkin, ja tosiaan eri materiaalia kuin tavalliset vessojen ovet. Mä kaivan repusta avaimen. Reppu tuntuu kolisevan ja rämisevän niin, että koko kirjasto kaikuu. Mä pysähdyn ja vedän henkeä. Avaimen ympärillä mun kämmen hikoilee. Mä astun lukitulle ovelle, kumarrun ja kuiskaan avaimenreikään:
        “Mörkö, mä avaan kohta oven. Älä tapa mua. Mä osaan karatea.”
        Oikeasti mä käyn painissa, mutta se ei varmastikaan tee vaikutusta mörköihin.

Kun Mörkö tulee ulos, se pysähtyy hetkeksi huojumaan mun lähelleni, ja mä ajattelen taas olevani ainakin vähän pieni, sillä mä en ymmärrä Mörön tekemää tunnelmaa. Se on kuin pilvistä leijuisi kukkia, jotka kutittavat, kun ne osuvat iholle, ja kaikkia naurattaa. Sitten Mörkö on mennyt, enkä mä ole kuollut, ja Nilla maleksii tympääntyneenä vauvavessan ovella ja marisee, että voitaisiinko me jo lähteä, koska tämä leikki alkaa käydä jo tylsäksi. Mä suljen avaamani oven, eikä Nilla huomaa tai välitä huomata.

Mummilla tuoksuu vatruskoilta. Mä laitan veden kiehumaan teetä varten ja odotan, että Mummi saa sen joogaharjoituksen loppuun. Me istahdetaan pöytään, hörpitään ja mutustellaan.
        “Mitenkäs päivä meni?”
        “Ihan hyvin, mä päästin sen Mörön vapaaksi.”
        “Hyvä.”
        “Mikä se oikein oli? Mistä se tuli? Ja miten se joutui kirjastoon vauvavessan oven taakse?”
        “Minä en oikein tiedä, mutta minulla on siitä kyllä ajatus. Minulla on ollut aika kauan aikaa miettiä asiaa.”
        Mummi alkaa kertoa, ja äkkiä se on tärkeintä maailmassa.