perjantai 17. toukokuuta 2013

Kolumni

Tarvitsemme yhä kaanonia

JANI TANSKANEN


Lotta Dufva ilmoitti vuoden 2010 Naagassa, että meidän kirjallisuudenopiskelijoiden katsotaan usein mieltyneen Aleksis Kiveen ja muuhun ”Oikeaan, Kunnioitettavaan ja Perinteikkääseen Kirjallisuuteen”. Hän jatkaa: ”Olen kuitenkin huomannut, että kirjallisuudenopiskelijat tuntuvat menevän oman päänsä mukaan ja tutkivansa juuri sitä, mikä kiinnostaa – ja se saattaa olla jotain aivan muuta kuin Homerosta: sarjakuvia, blogeja, tv-sarjoja, internetiä hyödyntävää runoutta.”

En tietenkään tiedä, millaista opetusta Lotta on saanut, mutta omilla luennoillani blogien ja muun vastaavan tutkimukseen on suorastaan kannustettu. Mitä omapäistä siinä siis on? Laitoksemme on jo pitkään profiloitunut nimenomaan nykykulttuurin (lue: hömpän) tarkastelijana. Eikö tällaisessa ympäristössä omaperäistä olisi juuri Homeroksen tai Kiven tutkiminen?

Vielä omaperäisempää olisi valita tutkimusmetodikseen jokin perinteisempi ja epämuodikkaampi kuin ekokritiikki tai queer-tutkimus.

Tietysti blogeja ja populaarikulttuuria on tutkittava. Tutkitaanhan syöpäsolujakin. Soisin silti, että meidät yhä ohjattaisiin arvostamaan ja ymmärtämään sitä Oikeaa, Kunnioitettavaa ja Perinteikästä Kirjallisuutta. Varsinkin opettajiksi aikovien on tunnettava Ibseninsä ja Runeberginsa, vai tulisiko Suomen koululaitoksen ja kansan antaa unohtaa Kirjallisuus? Tähän tietysti andersonilaiset vastaavat, että koko kansa on vain kuviteltu yhteisö, jota pönkittävä kansalliskirjallisuus pitäisi polttaa roviolla. Ylioppilaskirjoituksissa voisi sitten lukea vaikka Bertin päiväkirjoja ja pohtia, miksei Bert ole homo, tyttö tai edes alkuperäisasukas.

Ajateltakoon kansasta mitä vain ja elettäköön vaikka Matrix-liuoksessa, mutta kyllä suomalaisen on silti tiedettävä, kuka on Sven Dufva tai Saarijärven Paavo. Tuskin kovin moni Sveniltä tai Paavolta kansallisia käyttäytymismalleja omaksuu, ennemminkin lukijat alkavat pohtia ja purkaa suomalaisuutta vikoineen ja kuvitelmineen. Kuuluuko suomalaisen olla sisukas? Onko sisu aina hyväksi? Tällaisiin kysymyksiin ja kyseenalaistuksiin Sven ja Paavo nuorta lukijaansa kannustavat. Eivät he huuda: ole suomalainen!

Entä uhkaako kaanonin murskaajista maailmankirjallisuudenkin valiopuoli Pyhää Yksilöä, jonka tulisi voida kasvaa tyhjiössä ja valita itse mistä tykkää? Jos lukiolainen tahtoo lukea hentai-pornoa niin lukekoon. Japanilaiset sääret varmasti opettavat maailmasta yhtä paljon kuin oivaltavimmat haikut. Annan toki arvoa elämysperäisyydelle kirjallisuudenopetuksessa, mutta kirjallisuus ei ole pelkkä viihde-elämys. Ei Danten ja Goethen kaltaisia klassikoita lueta vain hetken nautinnon tähden. Ne eivät ole pelkkiä tekstejä vaan maailmaan vaikuttaneita tekstejä. Dantea lukemalla emme lue vain upeaa sikermää vaan maailmaa sen takana ja edessä.

Kaikki eivät tietenkään pidä klassikoista. Minäkään en pitänyt koulussa biologiasta, mutta onnekseni opettaja silti pakotti minut opiskelemaan aineensa perusteet. Miksi sitten kirjallisuudenopetuksen pitäisi tehdä toisin? Monet ajattelevat, että pakkokaanon syö lukemisinnon, mutta se hentai-pornoko sitten saa oppilaat myöhemmin tarttumaan Danteen? Ainakin oman kirjallisuusinnostukseni syttyminen vaati ohjausta Paremman Kirjallisuuden pariin; yläkoulun Remekset ja muut ”helpommin lähestyttävät” sekundalätinät saivat vain vieroksumaan koko kirjallisuutta.

Arvostettu klassikko ei välttämättä sytytä heti. Tuskin kukaan voi pitää kaikkia maailman klassikkoja välittöminä lukunautintoina, vaikka suuri osa klassikoista nautittavia onkin. Mutta jokin kiehtoo inhottavissakin klassikoissa. Minun on vaikea kuvitella, että Lotta Dufva olisi kokenut Arosuden lukemisen yksinomaan ajanhukkana, vaikka häneen teoksen filosofisuus olisikin iskenyt ”ehkä yläasteella” (Naaga 2010). Ensinnäkin on syytä muistaa historiallinen konteksti: on ihastuttavaa, että Arosuden aikoinaan hätkähdyttänyt ja Jungilta       omaksuttu mielenfilosofia on nyt itsestäänselvyys! Toisekseen Lotta lienee tuntenut joltisenlaista ylpeyttä voidessaan väheksyä niin tärkeää teosta. Hän oli jo yläasteella fiksumpi kuin Nobel-kirjailija. Itse olin vielä yliopistossa niin tyhmä, että koin Hessen parissa oivalluksia.

Kaanonin muodostuminen on toki problematisoitavissa. Silti kaanon on tärkeää kulttuuriperintöä, kaikkien yhteistä omaisuutta ja yhteinen puheenaihe. Kaanon ei ole mitenkään haitaksi, päinvastoin.

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti