19. luukku

Vastarannan valot

Vastarannan valot ajavat minut unohduksiin,

maalaavat yli silmieni prisman,

kaltaisuuteensa imevät.

Siellä, missä lämmin ja kylmä sekoittuvat

minä elän

kirjoittaen taidetta, sekoittaen siinä ajat jo eletyt

ja puristaen niiden mehusta

värejä,

joiden loisteelle jopa tähdet kumartavat.

Hetki hajoaa kristallisateeksi päälleni

ja astuessani ulos,

kauas

illan kylmyyteen,

samettisten sulojen soljuvuus mieleni sekoittaa

kutsuen luokseen,

tarjoten haurasta huumettaan,

vangiten.

Helmeilevänä,

kaukaisena kuvajaisena

siirtyy lauluni harmoniasta

haikeuteen.

Todellisuus ilmenee symmetrisinä siluetteina,

ajatuksina katoavaista koskettavina.

Se etsii ulospääsyä,

harhaillen

suuressa unessa,

jopa tämän ajan ylittävässä.

Silmieni liike

osana satiiniin kiedottua aikaa

onton ruumiini pölyttää.

Maistan tuhkan hopealautasella

ja pakenen

tilaisuuksiin

unohduksessaan yltäkylläisiin,

iltoihin elettyihin,

yhä odottaviin.

Harveneva hiljaisuus tuntojani hyväilee,

elävöi edessäni.

Mieleni värittää sokea salaisuus

vailla ulospääsyä ikuisesta tanssistaan,

säikeiden silmukoista,

vastarannan valoista.

Urho Vyyryläinen, 2015