24. luukku

http://tinyurl.com/kax79bd

Kuva: Innimari Hyvärinen

23. luukku

Joulupotpuri

Hei tonttu-ukot hyppikää
Voi huominen jo tuskan tuoda taas
Uskon siemen nouskoon pintaan
Ja niiden helminauhaa

Sua halajan, sua odotan
Mä pyydän taivaan valoa
Paljon kynttilöitä
Joulu lämpöisin ois

Leiskuen pohja loimuja viskoo
Syttyi siunattu
Puppeli Jupsis

Itsestään on löydettävä
Kuusen pienet kynttiläiset
Ja liekit loistavat

Tullessasi toit sä valon
Katso, valo välkähtää
Se syttyy niille jotka sen vain nähdä haluaa

Nyt kuollehet nousevat sielutkin
Myös Musti ja Mirri
Sinä ja minä, sinä ja minä

Lauri Eirola

22. luukku

Kun joulupukki suukon sai

Mä olin ihan varma, että mä räjähtäisin siihen sohvalle märäksi läntiksi, kun joulupukki kysyi, kuka tahtoisi sen polvelle istumaan. No hitto vie että tahtoisinko. Sari sinne sitten kuitenkin meni, se on viisi ja uskoo vielä joulupukkiin, siis siihen, että tuo jätkä, joka meidän olohuoneessa istuu jakamassa äidin ja isän ostamia lahjoja, on oikeasti Korvatunturilta. Mulle taas on selvääkin selvempää, ettei se ole Korvatunturilta vaan ihan tuosta muutaman kilometrin päästä missä se porukoidensa luona joulua viettää, ja ettei se ole tullut tänne pororeellä vaan potkukelkalla. Satun myös tietämään, että sen nimi ei ole Joulupukki vaan Pete, ja että tuon valkoisen tekoparran alla on punertava parransänki.

”Menehän Jukkakin valokuvaan pukin ja Sarin kanssa”, isä kehotti ja mua vähän hävetti. Meinasin kieltäytyä, mutta Peten vetovoima oli sen verran suuri, että olihan mun loppujen lopuksi mentävä. Etäisesti kuvittelin näkeväni sen silmäkulmassa jonkun kipinän. Se oli kyllä todennäköisesti vaan mun ylivilkasta mielikuvitusta, koska tuon kipinän mä kuvittelin sen silmäkulmiin myös silloin kun mulla oli aikaa olla yksin suihkussa ja laittaa silmät kiinni ja kuvitella että Pete olis siellä myös.

Salamavalo räpsähti niin, että mun silmät meni kiinni, ja sitten mä palasin sohvalle ja Sari alkoi repiä pakettejaan auki. Iskä painosti muakin avaamaan yhden, ennen kuin pukki lähtee, ja mä valitsin sen joka näytti vähiten siltä, että siinä olisi mummon ostamat kalsarit, ja onnistuin sikäli, että siinä oli enon ostama taskulamppu. Ihan valtava. Piti sitten avata kaikista lahjoista just se fallossymboli, go Jukka.

”Saatapa Jukka pukki eteiseen”, äiti sanoi tavalla, joka antoi ymmärtää, että mun pitäisi ottaa sen kädestä vaivihkaa kaksikymppinen ja käydä lahjomassa sillä pukki tyytyväiseksi niin että se tulis keikalle enskin vuonna. Mun sydän tykytti, kun lähdin villasukissani hiihtelemään eteiseen päin, ja se taskulamppu melkein seurasi, mutta muistin sen sentään sohvalle heittää, ja smuuthistihan se siihen sohvan viereen lattialle rysähti ja Rekku sitä loikkasi haistelemaan.

Mentiin eteiseen, Pete ja mä, ja Pete huuteli hyviä joulunjatkoja ja muistutteli Sarille nauraen, että kannattaisi olla kiltti tyttö ensi vuonnakin. Siinä eteisessä tuli sitten hiljainen hetki, kun mä refleksinomaisesti suljin oven ja me jäätiin jumiin suht pieneen tilaan. Mietin, että mitä helvettiä se Pete tossa odottaa. Sitten välähti.

”Ai vittu”, murahdin ja ojensin nyrkissä ryttääntynyttä, ihan hikistä seteliä. Pete noukki sen ja virnisti siellä tekopartansa alla. Pitikö sen olla niin pirun kuuma. Mä kertoisin itselleni halpoja pukkivitsejä varmaan koko illan.

”No oliko riittävästi lahjoja?” Pete kysyi.

”No ei siinä kaikkea kyllä taida mitä mä halusin”, totesin rehellisesti.

”Ehkä sä et ollut tarpeeksi kiltti tänä vuonna.”

Vittu ku en osannu tulkita Peten ilmettä. Purin huultani enkä osannu sanoa mitään, mutta se jatkoi onneksi sitten.

”Mitä sää sit olisit toivonut?”

Jos tää oli joku kieroutunut peli niin kai tätä voi pelata kaksinpelinäkin. Joku joulun henki tai kaikki se suklaa hämärsi mun pään ja vastasin julkeammin kuin olin likaisimmissakaan haaveissani osannut suunnitella… tai ei nyt sentään, mutta melkein.

”Vieläkö pukki toimittaa lahjoja jos mä esitän lisätoivelistan?”

”Palveluksessanne”, totesi Pete ja tarttui mun solmioon. Mun silmät oli ehkä jotkut kämmenenkokoiset, enkä osannu muuta kuin astua lähemmäs.

”Elä luule että toi sun kiimanen katse olis jääny pukilta huomaamatta”, Pete kuiskasi ja nykäisi mun naaman omaansa vasten. No eihän siitä suudelmasta mitään tullut, kun sillä oli se tekoparta. Revin sen kaksin käsin jonnekin Peten leuan tienoille ja suutelin sitten täydellä raivolla suoraan suulle. Peten oikea parta raapi mun leukaa. Mä työnsin koko pukin seinää vasten ja purin sen huulta niin että se inahti.

Mä olin ihan hengästynyt, kun ei siinä oikein happea ehtinyt miettiä, mutta jännästi oli pakko ruveta tasoittamaan hengitystä, kun eteisen ovi kolahti. Äidin naama ehti käydä ovenraossa just jonkun millisekunnin verran, mutta riittävän kauan, että tajusin että se oli kyllä tajunnut mitä tapahtui. Hävetti niin että muutuin vielä punaisemmaksi kuin olin ollut. Mitä helvettiä äiti muka eteisestä tarttis tällaiseen aikaan? En taitais koskaan voida kysyä, kun en kehtais mennä takaisin sisälle.

Katsoin Peteä, ja se vaan nauroi.

”Joulupukin pitäis nyt kiiruhtaa. Pitää käydä kaikki maailman lapset yhdessä illassa”, se totesi.

Mä vain nyökkäsin ja jäin tuijottamaan jäljessä sulkeutuvaa ovea. Enkä osannu ajatella muuta kuin että vittu, ehdin tuomita joulupukin liian aikaisin, koska mä taisin sittenkin saada siltä tänä jouluna just mitä toivoinkin.

Tonttu Anonyymi

(Teksti on julkaistu myös muualla aiemmin.)

21. luukku

Avaa biisi tästä!


Talvipäivänseisaus*

Sävellys, sanoitus ja toteutus: Joonas Sutinen

Päivä pitenee taas,

valo pyyhkii perseensä pimeydellä!
Painu helvettiin, kaamos!
Päivä pitenee taas!

Kaksi yksi yksi kaksi kaksi nolla yksi neljä!
Talvipäivänseisaus! Hallelujaa!

Potkin lumiukot tohjoksi,
poltat toppatakkini,
hymyni paljastuu rohtuneiden huulieni alta
kuin koiranpaskat lumen sulettua!

Kaksi yksi yksi kaksi kaksi nolla yksi neljä!

Talvipäivänseisaus! Hallelujaa!

*Wikipedian mukaan talvipäivänseisaus on tänä vuonna 22.12. klo 1.03.

20. luukku

Kuva: Paavo Ylämäki

19. luukku

Rudolph the EDNOS’d Reindeer

You know Dasher and Dancer and Prancer and Vixen
Comet and Cupid and Döner and Blitzen
But do you recall
The most famous reindeer of all?

Rudolph the EDNOS’d Reindeer
Had a too tight pantyhose,
And if you ever saw it,
You would even say all shows.
All of the other reindeer
Used to laugh and call him fat;
They never let poor Rudolph
Join in any reindeer frat.
Then one steamy Christmas Eve,
Santa came to say,
Rudolph with your hose so tight,
Won't you go all the way tonight?
Then all the reindeer ’loved’ him
As they shouted out with fuss,
Rudolph the EDNOS’d Reindeer,
You'll go down on all of us.

Neiti Norminaagalainen

(Teksti on julkaistu myös muualla aiemmin.)

18. luukku

Sarjakuva: Joonas Sutinen

17. luukku

Video: Lauri Eirola

16. luukku

Kuva: Mari Aarnipelto

15. luukku

Kuva: Tiinamariia Suopajärvi

14. luukku

Vanha viisas mies  

Kirjoittanut Lasse Lindqvist

Kaikki alkoi talvisena yönä pohjoisen Suomen viimassa. Jouduin lumimyrskyn keskelle, enkä yhtäkkiä enää löytänyt oikeaa suuntaa. Minulla ei ollut navigaattoria, sillä puhelimeni oli kadonnut, eikä mukanani ollut kompassia. Mitä pidempään taivalsin, sitä enemmän eksyin autioilla loppumattomilla lumikentillä. En ollut saanut syödäkseni, minua heikotti, ja jossain vaiheessa olin varma loppuni koittaneen.

Heräsin suuressa kartanorakennuksessa. Oli valkea aamu. Vanha mies tarjosi minulle syötävää ja erinomaista itse tekemäänsä jouluteetä. En tiennyt, miten olisin voinut kiittää miestä henkeni pelastamisesta, mutta häntä vain huvitti ylitsepursuava kiitollisuuteni. Hän oli ollut kruisailemassa moottorikelkallaan ja sattumalta huomannut minun heijastimieni loistavan pimeässä.

Mies oli mukava. Hän näytti todella vanhalta, mutta oli luonteeltaan ilomielinen. Koko ajan hän touhusi ja liikkui, mitä ihmettelin. Hän oli todella hyvässä fyysisessä kunnossa. Lisäksi hän osoitti keskusteluissamme todella laajaa yleissivistystä. Ohimennen eksyin puhumaan musiikista. Silloin vanha mies innostui. Lapsenmielinen pilke syttyi hänen silmiinsä. Hän tiesi paljon klassisesta musiikista ja gregoriaanisesta kirkkolaulusta, mutta alkoi yhtäkkiä puhua myös bluesista ja jazzista. Kaikkein eniten hän sanoi pitävänsä rock-musiikista, eikä mistä tahansa rock-musiikista, vaan raskaammasta osastosta. Hämmennyin, sillä vaikka luulin itse tietäväni paljon hevimusiikista, vanha mies tuntui tietävän siitä kaiken. Hän kertoi tarinoita ystävyydestään Deep Purplen edesmenneeseen kosketinsoittajaan Jon Lordiin. Joimme maljat Lordin muiston kunniaksi. 

Illalla saunoimme. Vanhalla miehellä oli saunassaan täydellinen musiikintoistojärjestelmä. Mies heitti löylyä ja sääteli musiikkeja. Kuuntelimme paljon Led Zeppeliniä, minkä jälkeen hän laittoi soimaan myös muiden klassisten heavy rock -yhtyeiden kappaleita. Tunnistin Uriah Heepin The Wizardin, Deep Purplen Child in Timen, Kansasin Carry On Wayward Sonin, Gentle Giantin The Advent of Panurgen ja Jimi Hendrixin Purple Hazen. Kaikkein suurimman vaikutuksen minuun teki vanhan miehen lauluääni. Jopa Child in Timessa hän pystyi laulamaan samalla äänellä kuin Ian Gillan. Mies oli hyvin vaatimaton, eikä tiennyt, miten olisi suhtautunut kehuihini.

Ohimennen mainitsin joulustressistäni. Mies naurahti.

– Älä suotta stressaa. Ei joulua pidä ottaa niin ryppyotsaisesti. Kuten huomaat, minulla ei ole edes joulukoristeita esillä, vaikka olen aina rakastanut joulua.

Mies hyppäsi alas lauteilta sulavasti kuin MacGyver. Odota! hän huudahti, kun olin seuraamassa häntä ja astumassa alas lauteilta.

– Vielä tämä yksi biisi.

King Diamondin No Presents for Christmas kajahti soimaan mahtavalla volyymilla.

– Tämä on loistava! hän karjaisi naurahtaen ja rummutti reisiään rumpukompin tahtiin. Nyökyttelin, vaikka en tiennyt, pidinkö edes King Diamondin riipivän korkeasta lauluäänestä.

– Olin hiljattain katsomassa bändin Amerikan kiertuetta. Tai no, olin lämmittelybändin bussikuskina. Bändiähän lämmitteli suomalainen Jess and the Ancient Ones, ja he houkuttelivat minut mukaan meininkeihin.

Olin ihmeissäni. Mies näytti jollain tavalla ikiaikaiselta, toistasataa vuotta vanhalta, mutta silti hän oli ollut ajamassa psykedeelisen heavy rock -yhtyeen kiertuebussia USA:ssa.

– King Diamond on elämänsä kunnossa. Olen aina sanonut hänelle, että lopettaisi tupakanpolton. Nyt, kun hän on viimein lopettanut, kuulostavat hänen falsettilaulunsa paremmilta kuin koskaan ennen.

– Voimmehan kuunnella myös jotain hieman perinteisempää joulumusiikkia, mies tokaisi King Diamondin jouluisia huumorisanoituksia ihasteltuaan. Minua jotenkin kauhistutti vanhan miehen monipuolinen lauluääni. Se oli liian hyvää ollakseen totta. Hän nimittäin oli osannut laulaa myös King Diamondin korkeimmat äänet. En halunnut kuunnella Kari Hillon joululauluja, joten mies laittoi soimaan Queenin Thank God It’s Christmasin ja Taage Laihon tulkitseman Oi jouluyön.

– Taage Laiho on hieno mies. Hän on Liverpool-fani, aivan kuten minäkin. Hänen vaimonsa on itse asiassa valmistanut tämän jouluoluen, jota siemailemme. Muori… tai siis vaimoni ei pitäisi, jos tietäisi minun kaljoittelevan tähän aikaan vuodesta, mutta hän on nyt käymässä Jyväskylässä ystävänsä luona. Mies alkoi puhua vaimostaan, hän puhui vaimostaan kauniimmin kuin olen kuullut kenenkään aviomiehen puhuvan omastaan. Sitten eksyimme armeijajuttuihin. Vanha mies oli sotilasarvoltaan eversti. Ihmettelin, miten hän oli voinut ehtiä.

Seuraavana aamuna heräsin varhain ja kävelin kierreportaita alas mennäkseni vessaan. Pienestä huoneesta pilkisti valoa. Uteliaisuuttani hiivin lähemmäs, sillä minua ihmetytti, mitä vanha mies teki jalkeilla niin aikaisin aamuyöstä. Ovi aukeni. Joulupukki seisoi edessäni. Tämä jää sitten meidän salaisuudeksemme, mies sanoi lempeästi.

– Minun täytyi kokeilla, mahdunko vielä työvaatteisiini. 

13. luukku

Kuva: Innimari Hyvärinen

12. luukku

Kuva: Mari Aarnipelto

11. luukku

Avaa biisi tästä! 

Lumiukon käsite

Sävellys, sanoitus ja toteutus: Joonas Sutinen

Kun lumiukkoni tein oli nietokset korkeat valkeat niin

vaan päivänä seuraavana sään lämpenevän ennustettiin

Niin epätoivoisesti pihalla näin hahmon valkean liikkuvan

kun lumiukko sulaneita osiaan mutaklönteillä korjaa

Kertsi:

On lumiukko tietoisuuden saanut, se elinaikaa vaatii

ja itselleen uutta olemusta muodostaa panikoiden

On lumiukko vain kymmenprosenttisesti enää H2O:ta

se riehuu ja mesoaa, kaikesta itseensä lisää massaa hamuaa

Jos lumiukko on pääosin jotain muuta kuin lunta

voiko sitä enää sanoa lumiukoksi laisinkaan?

Vai onko lumiukkous jonkinlainen henkinen käsite?

Toimiiko tämä ajatus argumenttina sielun olemassaolon puolesta?

Kertsi:

On lumiukko tietoisuuden saanut, se elinaikaa vaatii

ja itselleen uutta olemusta muodostaa panikoiden

On lumiukko vain kymmenprosenttisesti enää H2O:ta

se riehuu ja mesoaa, kaikesta itseensä lisää massaa hamuaa

10. luukku

Kuva: Maiju Laitanen

9. luukku

Kuva: Innimari Hyvärinen

8. luukku

Pieni valkoinen ystäväni

Pitkin pimeää katua

demoni istuu hartioilla, raskaana, korviin kuiskivana

Näen sinut katulampun valossa

olet keveä, vapaa kahleista, enkelinvärinen

pieni ja haavoittuva lentoratasi

unien hellä hetki

Muut eivät näe

heillä on kiire

minä maltan katsoa

tanssiaskeltasi tuulessa

sinä karkotat painon hartioiltani

Näen sinussa jotain kadottamaani

lapsuuteni viatonta

En anna sinun pudota, liiskautua kengän alle

olet osa minua

ja tulet olemaan pudotessasi kielelleni

Lapsuuteni joulu

sinä elät yhä minussa

hymyssäni, joulumielessäni

joka leijaili luokseni valkeana, ainutlaatuisena

                                        Lasse Lindqvist

7. luukku

Sarjakuva: Joonas Sutinen

6. luukku

Hyvää itsenäisyyspäivää!

Kuva: Tiinamariia Suopajärvi

5. luukku

Hajotetaan se
Hajota
Hajotan

Joulutähti, ikkunaheksaikoni.

Ympäri Suomen vie palaset 
Ota laatikkoa mukaan
Vie kaverillekin, kun sitä riittää

Kasataan se taas
Kasaat 
Kasaan

Lämmin rinki
Lahjailo 
Ähkyhymy

Että voi taas hajottaa 

Koko vuoden

                              Paavo Ylämäki

4. luukku

Kuva: Eetu Kinnunen

3. luukku

Kahvila Kultavatkain
toivottaa hyvää joulun odotusta!

Leivokset ja kuva: Suvi Behm

2. luukku

Parempi kalenteri-idea!

Kun oli aika toteuttaa lupaamani luukku Naagan joulukalenteriin, minulla oli mielessäni kaksi vaihtoehtoista ideaa. Toinen oli valokuva palaneesta, puoliksisyödystä piparista likaisella jalkakäytävällä. Toinen oli uudet sanat vanhaan kunnoon Enkeli taivaan -klassikkoon. Minulla oli jo melkein mietittynä jo kaksi ensimmäistä säettäkin: "Henkevä tuoppiin lausui näin: miks hämmennyitte läikähtäin?"

Jokin näissä vähän kyynisissä ideoissa ei kuitenkaan lähtenyt lentoon. Juttelin kämppikseni kanssa joulukalenteriongelmastani, ja sain kuulla kalenterista, jonka hän oli edeltäjä-kämppikseni kanssa viime vuonna toteuttanut. Minusta heidän ideansa oli paljon parempi kuin omat nokkeluuteni. Siksi päätinkin niiden sijasta jakaa kämppikseni Julian idean paremmasta joulukalenterista. Se menee näin:

Kirjoita paperilapuille 24 nimeä: ystäviä, perheenjäseniä, sukulaisia. Laita laput vaikkapa jouluiseen villapussiin. Tämä pussi on joulukalenterisi. Nosta joka päivä pussista yksi nimi, ja anna sinä päivänä hetki aikaasi lapun osoittamalle ihmiselle. Puhelinsoitto, joku pikku yllätys, kahvihetki, mitä tahansa keksitkin. Näin tulet joulun kunniaksi muistaneeksi sinulle tärkeitä ihmisiä.

Tämä kalenteri toteuttaa joulun henkeä: tuottaa hyvää mieltä itselle muistamalla muita. Se on toki myös vähän sentimentaalinen ja kliseinen, mutta sentimentaaliset kliseetkin ovat osa joulun henkeä. Joten tässäpä teille jouluisempi kalenteri-idea nokkeluuksien sijasta. Jouluna lällyily peittoaa kyynisyyden!

Maiju Laitanen

1. luukku

Kirjonta ja kuva: Innimari Hyvärinen

SUOMALAINEN TAISTO

Jarmo Nisu

Astelen pääovesta matkakeskuksen hämärään aulaan. Olen lähdössä junalla vanhempieni luokse isänpäivän viettoon. Ennen matkaa minun on vielä tarkoitus tavata asemalla veljeni kanssa, joten yritän etsiä häntä katseellani väkijoukosta. Pian tunnistan silmälasipäisen nuoren miehen istumasta aulan toiselta laidalta ja suuntaan askeleeni häntä kohti. Lähestyessäni pistän merkille, että tyttöystävä on näköjään ostanut hänelle taas uuden takin – tällä kertaa villakankaisen. Edellinen on taitanut käydä liian pieneksi, vai mitä? Vasta noin kymmenen metrin päässä istujasta huomaan, että olen erehtynyt henkilöstä. Lasken alas puolittaiseen tervehdykseen nostamani käden ja käännyn nolosti ympäri keskellä lattiaa. Silloin muistan, ettei veljelläni edes ole laseja. Saatan ehkä itse tarvita sellaiset.

          Seuraavaksi käyn kaksinkamppailuun lippuautomaatin käyttöliittymän kanssa löytääkseni oikean matkan. Pääsen perille käytettävyyssuunnittelijan mielenliikkeistä vasta kun ymmärrän hänen olevan fiktiivinen henkilö. Sotasaalis taskussani haen kioskilta kahvin ja alan etsiä vapaata pöytää lasisen ulkoseinän viereisestä rykelmästä. Lähestulkoon kaikki on jo varattu. Ihmiset ovat levittäytyneet luonnollisesti jokainen omiin pöytiinsä. Reunassa, hissitornin luona parrakas puliukko huojuu tuolillaan ja ynisee paksu pipo silmillään. Toisella laidalla siististi pukeutunut liikemies on syventynyt kirjaan, jonka kannessa harmaaviiksinen herra hymyilee omahyväisesti. Keskimmäisessä pöydässä pari teiniä ahmii kerrosaterioita ja vilkuilee välillä puliukkoa. Käyn omalle paikalleni ikkunan lähelle ja katson kelloa puhelimesta. Miksi helvetissä lähden aina niin aikaisin joka paikkaan? Taas joudun odottamaan vaikka kuinka kauan. Osaisinpa saapua kaikkialle tyylikkäästi juuri oikeaan aikaan. Veljellä vaikuttaisi olevan tämäkin taito paremmin hallussa.

          Aikaa tappaakseni hörpin kahvia ja selailen pöydällä lojuvaa ilmaisjakelulehteä. Sen aiheet tuntuvat käsittelevän lähinnä asuinkaupunkini ylivertaista vetovoimaisuutta. Lehdessä kehutaan kuvien kera, kuinka ensi talvena pimeydessä vaeltavia kaupunkilaisia tullaan taas ilahduttamaan värilampuilla, joilla valaistaan siltojen pohjia ja muita olennaisia paikkoja. Seuraavassa artikkelissa tiedetään puolestaan kertoa, että uusien opetusmenetelmien kehityksen kärjessä jatkaa edelleen yliopiston ikioma normaalikoulu. Käsittääkseni sen nimi tulee siitä, että se on kaupungin ainoa koulu, jonka opetus ei tapahdu väistötiloiksi rakennetuissa parakeissa.

          Teineistä lihavampi on ehtinyt hotkia jo kaiken ja virnuilee nyt valkopartaisen juopon suuntaan. Hän kertoo toiselle, kuinka yhtenä lapsuuden jouluna pukki oli ollut ihan hirveässä humalassa ja lähennellyt äitiä. Tarina on niin mahdottoman hauska, että kuunteleva tyttö meinaa tukehtua hampurilaiseensa. Samaan aikaan laiturilla valtavia matkalaukkuja vetävä perheenäiti saapuu kahden lapsensa kanssa läheiselle ovelle, jonka voi avata kuitenkin vain sisältä käsin. Nainen nykii ovea hetken ja luo sitten kysyvän katseen sisällä olijoihin. Itse ainakin olen niin kaukana, etten viitsi lähteä avuksi – eikä viitsi näköjään kukaan muukaan. Nainen ennättää kääntyä jo pois, kun lukemassa ollut pukumies alkaa nousta tuoliltaan ylös. Perheenäiti huomaa tämän, mutta on ottanut jo ratkaisevat askeleet, eikä aio kääntyä enää takaisin. Hän vielä mennessään mulkaisee jääkylmästi jo pystyyn ehtinyttä miestä, joka vastaa katseeseen hämmentyneenä, ennen kuin lysähtää taas kirjansa ääreen.

          Aika ajoin tarkkailen aulassa käyvää väen läpivetoa. Veljeäni ei näy vieläkään. Itse asiassa emme muutenkaan näe toisiamme enää kovin usein, mille on olemassa tietyt syynsä. Myös junan olisi pitänyt jo kohta tulla, mutta sen kuulutetaan olevan vartin myöhässä. Silloin puliukko puhkeaa kovaääniseen lauluun ja teinipari vielä sitäkin kovempaan nauruun. Ryystän kahvini loppuun ja marssin ulos.

          Hengittelen viileää syysilmaa omassa rauhassani radan puoleisen liukuoven lähellä. Kohta reppuselkäinen nuorukainen laahustaa ohitseni päässään mustat aurinkolasit, joiden tarpeellisuutta marraskuisena iltana pidän hieman kyseenalaisena. Niiden tarkoitus valkenee pian, kun poika kääntyykin takaisin ja tulee kysymään minulta:

          – Kiinnostasko sua ostaa matkalla pössyä?

          Vaihdamme muutaman sanan, ja kaupparatsu jatkaa matkaansa tehden samalla tilaa illan pääesiintyjälle. Laiturille nimittäin lampsii rähjäinen, noin kuusikymppinen ukko, joka heti minut nähtyään suuntaa huojuen luokseni. Miehellä on mittavuudeltaan mainitsemisen arvoinen vatsakumpu ja hän tuntuu olevan ilmeestä päätellen kovalla juttutuulella.

          – Meneekös tää juna Lievestuoreelle? kuuluu kysymys, enkä pääse enää karkuun. Sen sijaan vahvistan miehelle Liepeen tosiaan lukeutuvan seuraavan junan pysähtymispaikkoihin.

          – Hyvä juttu. Oletkos sä muuten menossa sinne? hän utelee. Totean jatkavani sieltä vielä seuraavalle asemalle.

          – Selvä, vai että kateellisten kylälle, mies murjaisee. – Tuota noin, on käynyt sellainen juttu, että mä olen kuules hukannut mun lipun. Eikä mulla taida olla käteistäkään.

          – Aijaa, miten se nyt sillä lailla? kysyn ja oikeastaan jo arvaan, että lippua tässä on tultu tietysti pummaamaan. Pysyn vielä varuillani, sillä toisaalta tyyppi saattaa olla vain lompakkoni perässä.

          – Kun en oikein tiedä, hän vastaa. – Pystyisitköhän sä auttamaan mua?

          Ei se ole nyt pystymisestäni kiinni. Rehelliset aikeensa osoittaakseen mies kaivaa esiin oman rahapussinsa ja alkaa käydä läpi sen paperia pursuavia taskuja.

          – Se on varmaan täällä. Jos voisit vähän auttaa, mä totta kai annan sulle sitten mun yhteystiedot, hän alkaa suostutella vaivihkaisesti. Siitä taskusta löytyy vain nippu vanhoja kuitteja.

          – Laitoin sen ehkä sittenkin tänne, mies sanoo taskua vaihtaen. – Lähetän rahat sulle vaikka kirjepostissa, että ne tulee varmasti perille, hän vakuuttelee, eikä roskalle näy tai kuulu loppua. Miehen käteen osuu kauppalappu tai muu ruutupaperille rustattu lista. Yritän varovasti tiedustella, jos lippu olisi kuitenkin jossain muualla:

          – Oletko varma, että laitoit sen lompakkoon?

          – Olen ihan satavarma! ukko tuhahtaa loukkaantuneena. – Älä huoli, mä maksan kyllä. Kun katselen ohi kävelevän pariskunnan perään, mies jatkaa arkeologisia tutkimuksia ja valottaa siinä ohessa epäonnisen alkuiltansa tähänastista historiaa:

          – Tuossa tunti sitten kävin lunastamassa lipun, mutta kun tulin takaisin tuolta noin, sitä ei näykään enää missään. Menin hakemaan uutta, mutta ne sanoivat mulle, että “tehän ostitte sellaisen jo”. Tällaista sitä sattuu, kun on reissun päällä, mies hekottelee ja paljastaa sen jälkeen kuiskaten:

         – Tuli katsos otettua tuossa hieman viinaa.

          Yritän esittää yllättynyttä. Suoraan sanottuna miehen äskeinen kertomuskin oli selvempi kuin hän itse. En ole kiinnostunut kuulemaan enää yhtään enempää, vaan haluan tilanteen päättyvän mahdollisimman pian.

          – Saahan niitä lippuja automaateista, totean miehelle.

          – Niistä mä en ymmärrä yhtikäs mitään, hän puuskahtaa. 

          Saatan sittenkin olla tekemisissä ihan järkevän ihmisen kanssa. Ehkä minun pitäisi vain suostua ostamaan se lippu, että tulisi tähän se loppu. Mies ennättää hihkaista kuitenkin ensin:

          – Löytyi täältä lompakosta vitonen, tällähän mä jo selviän! Viisi euroa ei taida vielä riittää, mutta se ei ole minun ongelmani, joten pidän suuni kiinni. Onneksi tuokion kuluttua myös itse junalippu nousee lopulta lompakon syvyyksistä, tietenkin tiukaksi rullaksi pyöritettynä.

          – Katsopas onko tämä se, kun mulla ei ole laseja mukana, lievestuorelainen ojentaa lippua tutkittavakseni.

          – Kyllähän se siltä näyttää ja on peräti oikeaan junaan, vastaan huojentuneena. Luulen jo pääseväni äijästä eroon, mutta pulska mies ei ole saanut esittää vielä viimeistä lauluaan:

          – Hieno homma. Tiedätkös muuten mitä mä sanoisin, jos tuohon tulisi nyt kymmenkunta heppua meille uhittelemaan?

          – En kyllä osaa sanoa…

          Ei helvetti.

          – Haluutteks te elää? mies vastaa matalalla äänellä.

          Tahdon purskahtaa nauruun, mutten uskalla. Yllättyneeltä näyttäminen onnistuu sentään tällä kertaa ilman esittämistä. Katson miestä sanattomana, ja hän selittää:

          – Mä osaan nimittäin aika hyvin pitää puoleni.

          – Miten sä muka voisit pärjätä niin montaa vastaan? ihmettelen pystyessäni taas puhumaan.

          – Mulla on karatessa musta vyö – tai siis melkein musta – enkä mä pelkää mitään, en edes kuolemaa. Jos tapellaan, mulle on ihan sama että kuollaanko, mies uhoaa. – Kerrankin Tukholmassa kävi viisi kaveria yhtä aikaa päälle, eivätkä ne mahtaneet mulle mitään.

          Juttukaverini vaikuttaa kieltämättä todelliselta soturilta, mutta äsken oli vielä puhe useammasta vastustajasta kuin viidestä. Olenko saanut osakseni jo niin vakaan luottamuksen, että ukko odottaa minun hoitelevan loput? Pakko myöntää, että en ole enää yhtään pahoillani keskustelun löytämistä uusista raiteista. Onpahan ainakin jotain, mistä puhua veljeni kanssa junassa.

          – Minkä takia ne sitten hyökkäsivät sun kimppuun siellä Ruotsissa? tiedustelen taistelutoveriltani.

          – Asuin pitkän aikaa Tukholmassa, eivätkä ne siellä koskaan oikein katsoneet hyvällä tällaista suomalaista Taistoa, hän vastaa synkkänä.

          Mies paljastuu samannimiseksi kuin isäni. Mielestäni heillä ei ole kuitenkaan sen lisäksi juuri muuta yhteistä. Tämän Taiston ansioksi on silti sanottava, että näen jollain tavoin oman tulevaisuuteni enemmän hänessä kuin isässäni. Kuvittelen ajelehtivani kolmenkymmenen vuoden päästä samalla tavalla ilman ankkuria. Orientoitumiseni alalle on ainakin ollut lupaavaa. Vaistosiko Taisto piilevän potentiaalin ja tuli siksi luokseni?

          Junan kuulutetaan saapuvan pian asemalle, ja me siirrymme rakennuksen seinustalta lähemmäksi kiskoja. Laiturilla näyttäisi olevan jo yhtä vaille kaikki. VR Limited tulee, veliseni. Ei kannata myöhästyä, sillä Suomessa liikkuvan vaunun kyytiin on hankalampi hypätä.

          – Kuinka pahasti sä lopulta teloit ne ruotsalaiset? palaan aikaisempaan aiheeseen.

          – Ei ne oikeastaan olleet ruotsalaisia vaan yksiä toisia, Taisto huomauttaa aluksi. – Onneksi niitä sellaisia ei ole hirveästi täällä päin.

          On parempi, etten sano tähän väliin mitään.

          – Mähän itse asiassa heitin ne pojat suihkuun, hän jatkaa naurahtaen. – Siinä oli katsos suihkulähde ihan vieressä.

          Liityn nauruun hämmästellessäni moista urotekoa. Haluan kuulla lisää Taiston myyttisistä seikkailuista, joten kysäisen kuinka usein hän ylipäänsä tappelee.

          – Silloin tällöin, mutta itse en koskaan haasta riitaa. Ikinä ei saa itse aloittaa, mutta puolensa täytyy osata pitää, hän avaa elämänfilosofiaansa. – Mun valttina on, että osaan liikkua tosi nopeasti ja jos mut kaadetaan, nousen heti ylös.

          Epäilen hieman Taiston ketteryyttä hänen ruumiinrakenteensa perusteella. Sitä en voi kuitenkaan kieltää, etteikö väkivalta näkyisi miehen kasvoilta, joiden epäsymmetriaan kiinnitän kunnolla huomiota vasta nyt. Esimerkiksi hänen toinen silmäluomensa on selkeästi painuksissa. Vasen silmä on korkeintaan puoliksi auki oikean ollessa kokonaan, minkä aluksi luulin johtuvan vain humalasta. Taisto pyyhkii nenäänsä, ja silloin katseeni osuu sormukseen hänen vasemmassa nimettömässään. En voi uskoa, että tälläkin sankarilla on joku, jonka luokse palata. Tosin olisihan se pitänyt arvata – ei kukaan poikamies ole noin hyvin syöneen näköinen. Edes Taisto ei kärsi elämäntarkoituksellisesta nälästä. En enää tiedä, mitä pitäisi ajatella ja vatsanikin murisee, joten jään vain kuuntelemaan mestarin luennointia.

          – Kuka vain voi tulla uhittelemaan, mä en pelkää, hän mahtailee. – Toisaalta monista niistä olen saanut myöhemmin hyviä kavereita.

          – Ai, sellaisista tyypeistä, joita vastaan sä olet ensin tapellut? kysyn epäuskoisesti.

          – Joo, ne ovat tulleet pyytämään anteeksi, ja sitten on lyöty kättä päälle. Aina pitää pyytää anteeksi. Ja, hei… Taisto keskeyttää yhtäkkiä ja lähtee suunnistamaan kohti laiturilla seisoskelevaa parikymppistä punapäätä. Poistun vastakkaiseen suuntaan kuin Liepeen Bukowski ja mietin hänen sanojaan. Kuulen vielä selkäni takaa:

          – Mihinkäs se tämä tyttönen on menossa? kun juna jo pysähtyy asemalle. Kyytiin päästyäni soitan veljelleni. Hän on noussut junaan toisesta päästä ja kutsuu minut liittymään seuraansa ravintolavaunuun, missä hän on jo aloittelemassa isänpäivän viettoa. Kiitän kutsusta ja sanon, että minulla on hänelle kerrottavaa.

Museon yössä – raportti yhdestä työpajasta

MARI AARNIPELTO

Jyväskylän ensimmäinen Late Nights – illat Jyväskylän museoissa -tapahtuma järjestettiin kuuraisena pyhäinpäiväniltana 1.11.2014. Kyseisessä tapahtumassa Jyväskylän taidemuseo oli auki keskiyön kellon lyöntiin asti, ja siellä oli paitsi Hannes Heikuran ja Maiju Ahlgrénin näyttelyt myös corpuslaisten järjestämää ohjelmaa. Minunkin piti olla siellä. Hengitys höyryävänä patsaana seuraten ja ruma muovikassi kädessäni heiluen kiisin läpi kauppakadun. Kirkkopuiston kohdalla ohitin Ulla Aatisen Valon kylä-teoksen ja jäin hetkeksi tuijottamaan pieniä, värikkäitä valotelttoja. Sitten ruma muovikassini heilahti. Nyt piti mennä!

Astuin museoon ennen viittä valmistelemaan Taskuhirviö-työpajaa, jonka suunnittelimme ja toteutimme toisen corpuslaisen Milka Räisäsen kanssa. Tuntui oudolta pyöriä taidemuseossa järjestäjänä, ja vaikka museo on normaalistikin auki kuuteen saakka, syntyi jännittävä kutina, että nyt sitä ollaan sulkemisajan jälkeen salaa tekemässä kaikkea. Taskuhirviö-työpajan paikka oli Taika-tilassa, jonka huikeasta materiaalivarastosta saimme ottaa käyttöön lähes kaikkea. (Tietämättömille, joihin allekirjoittanutkin kuului: Taika-tila sijaitsee toisessa kerroksessa, toisessa päässä kuin se Oravien koti.) Esille laitettiin helmiä, kiviä, kankaita, lankaa, ompelutarvikkeita, täytevanua, muovisia timantteja, pahvia, silkkipaperia, rautalankaa... Vain mielikuvitus oli rajana materiaalien valinnassa, niin kuin myöhemmin työpajaan osallistuneiden tekemissä taskuhirviöissäkin.

Materiaalipöydän antia. Kuva: Mari Aarnipelto

Taskuhirviötyöpajassa osallistujien oli tarkoitus muotoilla ja rakentaa valitsemistaan materiaaleista itselleen taskukokoinen hirviö, joka sai näyttää ihan miltä tahansa. Lähtökohtana sai käyttää jotain omaa pelkoa, mitä hirviö edustaisi. Alkuillasta työpajaan osallistui melkein pelkästään lapsia vanhempiensa kanssa, ja pian huomattiin, että varsinkin pienemmillä lapsilla pelon miettimiseen ja sen pohjalta tekemiseen oli liian vaikea keskittyä, joten he tekivät omat hirviönsä ilman tiettyä pelkoa. Monet vanhemmat osallistuivat työntekoon innolla ja kiittelivät työpajan jälkeen. Kriittisiä hetkiäkin koettiin, kun yhden pojan materiaalipöydästä valitsemat timanttikädet eivät meinanneet pysyä kiinni hirviön vartalossa. Onneksi ratkaisu löytyi, ja poika sai lähteä riemuiten hirviönsä kanssa kotiin. Iloa syntyikin siitä, että ”ai nää saa ottaa mukaan!” ja lapset kävelivät kuuleman mukaan ylpeinä ja innoissaan omien taskuhirviöidensä kanssa museon alakerrassa.

Hiukan vanhempaa porukkaa. Kuva: Mari Aarnipelto

Alkuillan jälkeen työpajaan alkoi osallistua hiukan vanhempaa porukkaa: toisia opiskelijoita, joitain vähän vanhempiakin. Taskuhirviöiden tekeminen oli aika samanlaista kuin lapsilla: työskentely ja materiaalien valitseminen oli intensiivistä ja keskittynyttä, innostunutta. Materiaaleja käytettiin mitä erilaisimmilla tavoilla. Nyt useamman lähtökohtana oli kuitenkin jokin oma pelko, minkä pohjalta hirviöt tehtiin. Näin työpajakin eli illan mittaan ja herätti eri ihmisten mukana erilaisia ajatuksia ja oivalluksia. Käsiteltävät pelotkin olivat monimuotoisia, ja ne näkyivät omaperäisesti tehdyissä hirviöissä. Kommentit kuten ”se oli terapeuttista” lämmittivät ohjaajan mieltä.

Kun työpaja alkoi, ketään ei näkynyt, ja olin varma, että nyt se oli siinä. Tekisimme Milkan kanssa sata hirviötä neljässä tunnissa (niin monen pelon käsitteleminen yhdessä illassa ei varmastikaan olisi ihan hyväksi), ja sitten vain lähtisimme kotiin. Kävi kuitenkin aivan toisin. Koko ajan tilassa oli joku tekemässä taskuhirviötään, toisina hetkinä kaikki pöydät olivat täynnä. Eri-ikäiset ihmiset pitivät palautteen perusteella pajasta kovasti. Kyllä saattoi olla iloinen.

- - -

Taskuhirviögalleria

Kuvat: MILKA RÄISÄNEN

- - -
Seuraava Late Nights järjestetään Suomen käsityön museossa 28.11.2014 klo 18–22. Teemoja ovat ekologisuus, käsityöt ja bloggaaminen. Mukana myös Corpuksen ainejärjestökahvila Kahvila Kultavatkain!