Ilmari Lyymä
Italo Calvino:
Proseminaari -kurssille osallistuminen syöksi minut aikoinaan vakavimpaan opiskelukriisiini kolmantena opiskeluvuonna. Siihen asti koko akateeminen maailma oli näyttäytynyt lähinnä mielenkiintoiselta kaikkine naurettavuuksineenkin, mutta tutkimuksen teko paljasti karun totuuden: Ne on tosissaan. Olin inhonnut lähes kaikkia vastaan tulleita kirjallisuusteorioita tasapuolisesti, joskin strukturalismia jotenkin erityisesti ja Ricœurin hermeneuttista fenomenologiaa hieman muita vähemmän, mutta en pahimmissa painajaisissanikaan ajatellut joutuvani soveltamaan niitä käytännössä - jokseenkin outoa, kun nyt ajattelen. Koin siis painetta ottaa selvää mistä opiskelemassani alassa on kysymys, ja pian olin kaulaani myöten paskassa, jota jalustalle nostetut vanhat hirviöt eläessään suolsivat. Elämässä ei tuntunut olevan mieltä. Aloin juomaan säännöllisesti maanantaista torstaihin, viikonloput istuin kotona ja poltin pilveä. Tätä jatkui muutaman kuukauden ajan, kunnes tapahtui käänne: ystäväni lainasi minulle Italo Calvinon Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle. Mikä mahtava kirja! Ja uskomatonta kyllä, niin, kirjallisuustiedettä! Calvinon tarkat ja silti jotenkin pehmeät ja etenkin yleistajuiset havainnot muutaman viimeksi kuluneen vuosituhannen aikana kirjoitetun kirjalllisuuden säilytettävistä ominaisuuksista sytyttivät lampun päässäni ja palauttivat sivu sivulta sen ihmeellisen voiman tunteen, jota ilman jatko on mahdotonta: toivon. Kiitän sinua mitä lämpimimmin, Italo, vaikka tiedän ettet kuule.
--
Maiju Laitanen
Antoine de Saint-Exupéry:
Pikku Prinssi (1943)
Olin eronnut pitkästä parisuhteesta, ja pian sen jälkeen matkustin toipumaan hyvän ystäväni luokse toiseen kaupunkiin. Eräänä iltapäivänä, kun ystäväni oli töissä, maleksin hänen asunnollaan miettimässä elämääni. Itseäni harhauttaakseni poimin kirjahyllystä tarpeeksi harmittoman ja mukavan oloisen kirjan, Antoine de Saint-Ecupéryn kuuluisan Pikku Prinssin. Olin tutustunut kirjaan jo aikaisemmin joskus lapsena, mutta vasta nyt siitä tuli minulle yksi elämäni merkittävistä lukukokemuksista. Pikku Prinssi onnistuu kuvaamaan menettämisen surua kauniilla ja opettavaisella, jopa puhdistavalla tavalla. Kirjan viaton elämänviisaus auttoi mieltäni nyrjähtämään taas terveellisempään asentoon. Aloin menetyksessä kieriskelyn sijasta tuntea kipeänkaunista toivoa: ”Ja kun sitten olet unohtanut surusi (ihminen unohtaa surunsa aina), niin olet iloinen siitä, että olet tuntenut minut. Tulet aina olemaan ystäväni. Sinun tekee mielesi nauraa kanssani. Ja aukaiset joskus, noin vain huviksesi, ikkunan…”
Ja pikku Prinssi oli oikeassa.
--
Lasse Lindqvist
Jukka Pakkanen:
Hotelli Destino (1983)
Löysin Hotelli Destino -romaanin ajanjaksona, jolloin olin hukkumassa stressiin, ahdistukseen ja masennukseen. Unettomien öiden pikkutunteina hain lohtua Jukka Pakkasen kirjallisuudesta, johon hurahdin täysin Hotelli Destinon luettuani. Kertomuksen hienostunut ja esteettisesti värittynyt kerronta lumosivat, kuten myös Pakkasen tapa ymmärtää miehiä – ja ylipäätään ihmisiä – inhimillisinä ja erehtyvinä, mutta silti lämminhenkisinä olentoina. Miehet taistelevat elämässään tiettyjä demoneita vastaan, mutta olennaista onkin, ettei kukaan lopulta ole täysin yksin omien ongelmiensa kanssa. Naiset on kuvattu ylellisyytenä, jonain, jotka tekevät miesten elämästä elämisen arvoista, vaikka ovat usein myös vaikeuttamassa miesten elämää lumoamalla heitä lankeamaan puoleensa kuin seireenit. Hotelli Destino kertoo lopulta kaikesta muusta enemmän kuin miehenä olemisen vaikeudesta tai naisista lumoavina olentoina, vaikka nämä teemat ovat läsnä kertomuksen sivuilla. Romaani on syvällinen ja psykologisesti tarkkanäköinen, mutta ennen kaikkea myös esteettinen lukuelämys, joka vannoo kauneuden nimeen. Minut se vietteli kerronnallaan ja ihmistä ymmärtävällä inhimillisyydellään. Pakkanen kirjoittaa kuin suuri eurooppalainen kirjailija, eikä ollenkaan perisuomalaisesti. Yksin valvottuina öinä Hotelli Destino oli tukena ja lohtuna kuin parhain ystävä, joka auttoi selviämään elämän myrskyjen armoilta.
--
Mari Aarnipelto
Miki Liukkonen:
Elisabet (2012)
En oikeastaan muista, kuinka löysin Miki Liukkosen runot. Se saattoi käydä niin, että joku mies tummissa laseissa tuli ovelleni, ojensi kirjan käteeni ja sitten tyhjensi muistini yhdellä väläyksellä. Toki voi olla, että kävelin unissani Suomalaiseen kirjakauppaan eräänä yönä, murtauduin sinne Visa Electronilla ja tungin taskuni täyteen pokkareita ja vahingossa sen runokirjan. Mitä ikinä tapahtuikaan, ensimmäisenä huomasin omistavani esikoisteoksen Valkoisia runoja, ja myöhemmin hyllyyni ilmestyi Elisabet, jossa on 76 sivua ja epämääräisen lila takakansi.
Elisabet on niitä harvoja teoksia, jonka äärellä olen nauranut, ihmetellyt, vaikuttunut, itkenyt, paheksunut, miettinyt, haaveillut, lentänyt, sukeltanut, kaivautunut maan ytimeen ja sitten ponkaissut sieltä terhakkana kuin Hollannin tulppaani ja tuntenut eläväni taas. Onhan se aika dramaattista, mutta koska tässä on kyse selviytymisestä, ammutaan vaan ihan kunnolla yli, niin ei jää kenellekään epäselväksi. Kaikkien hillittömien kielikuvien (joissa piano vaahtoaa ja rusikoiva sammal pyörtyy) ja sisuksia vavisuttavan menetysrunon lisäksi teos antaa selkeitä elämänohjeita. Muun muassa tällaista: / / Jos haluat suojautua koko elämäsi ajaksi/ salamaniskuilta, ota kolme isoa kiveä/ ja keitä niitä kattilassa kahden tunnin ajan./ Lopuksi voitele tulikuumat kivet suksivoiteella./ / Niinpä tietysti, miksen sitä itse keksinyt!
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti