Jarmo Nisu
Astelen pääovesta matkakeskuksen hämärään aulaan. Olen
lähdössä junalla vanhempieni luokse isänpäivän viettoon. Ennen matkaa minun on
vielä tarkoitus tavata asemalla veljeni kanssa, joten yritän etsiä häntä
katseellani väkijoukosta. Pian tunnistan silmälasipäisen nuoren miehen istumasta
aulan toiselta laidalta ja suuntaan askeleeni häntä kohti. Lähestyessäni pistän
merkille, että tyttöystävä on näköjään ostanut hänelle taas uuden takin – tällä
kertaa villakankaisen. Edellinen on taitanut käydä liian pieneksi, vai mitä?
Vasta noin kymmenen metrin päässä istujasta huomaan, että olen erehtynyt
henkilöstä. Lasken alas puolittaiseen tervehdykseen nostamani käden ja käännyn
nolosti ympäri keskellä lattiaa. Silloin muistan, ettei veljelläni edes ole
laseja. Saatan ehkä itse tarvita sellaiset.
Seuraavaksi käyn kaksinkamppailuun lippuautomaatin
käyttöliittymän kanssa löytääkseni oikean matkan. Pääsen perille
käytettävyyssuunnittelijan mielenliikkeistä vasta kun ymmärrän hänen olevan
fiktiivinen henkilö. Sotasaalis taskussani haen kioskilta kahvin ja alan etsiä
vapaata pöytää lasisen ulkoseinän viereisestä rykelmästä. Lähestulkoon kaikki
on jo varattu. Ihmiset ovat levittäytyneet luonnollisesti jokainen omiin
pöytiinsä. Reunassa, hissitornin luona parrakas puliukko huojuu tuolillaan ja
ynisee paksu pipo silmillään. Toisella laidalla siististi pukeutunut liikemies
on syventynyt kirjaan, jonka kannessa harmaaviiksinen herra hymyilee
omahyväisesti. Keskimmäisessä pöydässä pari teiniä ahmii kerrosaterioita ja
vilkuilee välillä puliukkoa. Käyn omalle paikalleni ikkunan lähelle ja katson
kelloa puhelimesta. Miksi helvetissä lähden aina niin aikaisin joka paikkaan?
Taas joudun odottamaan vaikka kuinka kauan. Osaisinpa saapua kaikkialle
tyylikkäästi juuri oikeaan aikaan. Veljellä vaikuttaisi olevan tämäkin taito
paremmin hallussa.
Aikaa tappaakseni hörpin kahvia ja selailen pöydällä lojuvaa
ilmaisjakelulehteä. Sen aiheet tuntuvat käsittelevän lähinnä asuinkaupunkini
ylivertaista vetovoimaisuutta. Lehdessä kehutaan kuvien kera, kuinka ensi
talvena pimeydessä vaeltavia kaupunkilaisia tullaan taas ilahduttamaan
värilampuilla, joilla valaistaan siltojen pohjia ja muita olennaisia paikkoja. Seuraavassa
artikkelissa tiedetään puolestaan kertoa, että uusien opetusmenetelmien
kehityksen kärjessä jatkaa edelleen yliopiston ikioma normaalikoulu.
Käsittääkseni sen nimi tulee siitä, että se on kaupungin ainoa koulu, jonka
opetus ei tapahdu väistötiloiksi rakennetuissa parakeissa.
Teineistä lihavampi on ehtinyt hotkia jo kaiken ja virnuilee
nyt valkopartaisen juopon suuntaan. Hän kertoo toiselle, kuinka yhtenä
lapsuuden jouluna pukki oli ollut ihan hirveässä humalassa ja lähennellyt
äitiä. Tarina on niin mahdottoman hauska, että kuunteleva tyttö meinaa tukehtua
hampurilaiseensa. Samaan aikaan laiturilla valtavia matkalaukkuja vetävä
perheenäiti saapuu kahden lapsensa kanssa läheiselle ovelle, jonka voi avata
kuitenkin vain sisältä käsin. Nainen nykii ovea hetken ja luo sitten kysyvän
katseen sisällä olijoihin. Itse ainakin olen niin kaukana, etten viitsi lähteä
avuksi – eikä viitsi näköjään kukaan muukaan. Nainen ennättää kääntyä jo pois,
kun lukemassa ollut pukumies alkaa nousta tuoliltaan ylös. Perheenäiti huomaa tämän,
mutta on ottanut jo ratkaisevat askeleet, eikä aio kääntyä enää takaisin. Hän
vielä mennessään mulkaisee jääkylmästi jo pystyyn ehtinyttä miestä, joka vastaa
katseeseen hämmentyneenä, ennen kuin lysähtää taas kirjansa ääreen.
Aika ajoin tarkkailen aulassa käyvää väen läpivetoa.
Veljeäni ei näy vieläkään. Itse asiassa emme muutenkaan näe toisiamme enää
kovin usein, mille on olemassa tietyt syynsä. Myös junan olisi pitänyt jo kohta
tulla, mutta sen kuulutetaan olevan vartin myöhässä. Silloin puliukko puhkeaa
kovaääniseen lauluun ja teinipari vielä sitäkin kovempaan nauruun. Ryystän kahvini
loppuun ja marssin ulos.
Hengittelen viileää syysilmaa omassa rauhassani radan
puoleisen liukuoven lähellä. Kohta reppuselkäinen nuorukainen laahustaa
ohitseni päässään mustat aurinkolasit, joiden tarpeellisuutta marraskuisena
iltana pidän hieman kyseenalaisena. Niiden tarkoitus valkenee pian, kun poika
kääntyykin takaisin ja tulee kysymään minulta:
– Kiinnostasko sua ostaa matkalla pössyä?
Vaihdamme muutaman sanan, ja kaupparatsu jatkaa matkaansa
tehden samalla tilaa illan pääesiintyjälle. Laiturille nimittäin lampsii rähjäinen,
noin kuusikymppinen ukko, joka heti minut nähtyään suuntaa huojuen luokseni.
Miehellä on mittavuudeltaan mainitsemisen arvoinen vatsakumpu ja hän tuntuu
olevan ilmeestä päätellen kovalla juttutuulella.
– Meneekös tää juna Lievestuoreelle? kuuluu kysymys, enkä
pääse enää karkuun. Sen sijaan vahvistan miehelle Liepeen tosiaan lukeutuvan
seuraavan junan pysähtymispaikkoihin.
– Hyvä juttu. Oletkos sä muuten menossa sinne? hän utelee.
Totean jatkavani sieltä vielä seuraavalle asemalle.
– Selvä, vai että kateellisten kylälle, mies murjaisee. –
Tuota noin, on käynyt sellainen juttu, että mä olen kuules hukannut mun lipun.
Eikä mulla taida olla käteistäkään.
– Aijaa, miten se nyt sillä lailla? kysyn ja oikeastaan jo
arvaan, että lippua tässä on tultu tietysti pummaamaan. Pysyn vielä varuillani,
sillä toisaalta tyyppi saattaa olla vain lompakkoni perässä.
– Kun en oikein tiedä, hän vastaa. – Pystyisitköhän sä
auttamaan mua?
Ei se ole nyt pystymisestäni kiinni. Rehelliset aikeensa osoittaakseen
mies kaivaa esiin oman rahapussinsa ja alkaa käydä läpi sen paperia pursuavia
taskuja.
– Se on varmaan täällä. Jos voisit vähän auttaa, mä totta
kai annan sulle sitten mun yhteystiedot, hän alkaa suostutella vaivihkaisesti.
Siitä taskusta löytyy vain nippu vanhoja kuitteja.
– Laitoin sen ehkä sittenkin tänne, mies sanoo taskua
vaihtaen. – Lähetän rahat sulle vaikka kirjepostissa, että ne tulee varmasti
perille, hän vakuuttelee, eikä roskalle näy tai kuulu loppua. Miehen käteen
osuu kauppalappu tai muu ruutupaperille rustattu lista. Yritän varovasti tiedustella,
jos lippu olisi kuitenkin jossain muualla:
– Oletko varma, että laitoit sen lompakkoon?
– Olen ihan satavarma! ukko tuhahtaa loukkaantuneena. – Älä
huoli, mä maksan kyllä. Kun katselen ohi kävelevän pariskunnan perään, mies
jatkaa arkeologisia tutkimuksia ja valottaa siinä ohessa epäonnisen alkuiltansa
tähänastista historiaa:
– Tuossa tunti sitten kävin lunastamassa lipun, mutta kun
tulin takaisin tuolta noin, sitä ei näykään enää missään. Menin hakemaan uutta,
mutta ne sanoivat mulle, että “tehän ostitte sellaisen jo”. Tällaista sitä
sattuu, kun on reissun päällä, mies hekottelee ja paljastaa sen jälkeen kuiskaten:
– Tuli katsos otettua tuossa hieman viinaa.
Yritän esittää yllättynyttä. Suoraan sanottuna miehen
äskeinen kertomuskin oli selvempi kuin hän itse. En ole kiinnostunut kuulemaan
enää yhtään enempää, vaan haluan tilanteen päättyvän mahdollisimman pian.
– Saahan niitä lippuja automaateista, totean miehelle.
– Niistä mä en ymmärrä yhtikäs mitään, hän puuskahtaa.
Saatan sittenkin olla tekemisissä ihan järkevän ihmisen kanssa. Ehkä minun
pitäisi vain suostua ostamaan se lippu, että tulisi tähän se loppu. Mies
ennättää hihkaista kuitenkin ensin:
– Löytyi täältä lompakosta vitonen, tällähän mä jo selviän! Viisi
euroa ei taida vielä riittää, mutta se ei ole minun ongelmani, joten pidän
suuni kiinni. Onneksi tuokion kuluttua myös itse junalippu nousee lopulta
lompakon syvyyksistä, tietenkin tiukaksi rullaksi pyöritettynä.
– Katsopas onko tämä se, kun mulla ei ole laseja mukana,
lievestuorelainen ojentaa lippua tutkittavakseni.
– Kyllähän se siltä näyttää ja on peräti oikeaan junaan,
vastaan huojentuneena. Luulen jo pääseväni äijästä eroon, mutta pulska mies ei
ole saanut esittää vielä viimeistä lauluaan:
– Hieno homma. Tiedätkös muuten mitä mä sanoisin, jos tuohon
tulisi nyt kymmenkunta heppua meille uhittelemaan?
– En kyllä osaa sanoa…
Ei helvetti.
– Haluutteks te elää? mies vastaa matalalla äänellä.
Tahdon purskahtaa nauruun, mutten uskalla. Yllättyneeltä
näyttäminen onnistuu sentään tällä kertaa ilman esittämistä. Katson miestä
sanattomana, ja hän selittää:
– Mä osaan nimittäin aika hyvin pitää puoleni.
– Miten sä muka voisit pärjätä niin montaa vastaan?
ihmettelen pystyessäni taas puhumaan.
– Mulla on karatessa musta vyö – tai siis melkein musta –
enkä mä pelkää mitään, en edes kuolemaa. Jos tapellaan, mulle on ihan sama että
kuollaanko, mies uhoaa. – Kerrankin Tukholmassa kävi viisi kaveria yhtä aikaa
päälle, eivätkä ne mahtaneet mulle mitään.
Juttukaverini vaikuttaa kieltämättä todelliselta soturilta,
mutta äsken oli vielä puhe useammasta vastustajasta kuin viidestä. Olenko
saanut osakseni jo niin vakaan luottamuksen, että ukko odottaa minun hoitelevan
loput? Pakko myöntää, että en ole enää yhtään pahoillani keskustelun löytämistä
uusista raiteista. Onpahan ainakin jotain, mistä puhua veljeni kanssa junassa.
– Minkä takia ne sitten hyökkäsivät sun kimppuun siellä
Ruotsissa? tiedustelen taistelutoveriltani.
– Asuin pitkän aikaa Tukholmassa, eivätkä ne siellä koskaan
oikein katsoneet hyvällä tällaista suomalaista Taistoa, hän vastaa synkkänä.
Mies paljastuu samannimiseksi kuin isäni. Mielestäni heillä
ei ole kuitenkaan sen lisäksi juuri muuta yhteistä. Tämän Taiston ansioksi on
silti sanottava, että näen jollain tavoin oman tulevaisuuteni enemmän hänessä
kuin isässäni. Kuvittelen ajelehtivani kolmenkymmenen vuoden päästä samalla
tavalla ilman ankkuria. Orientoitumiseni alalle on ainakin ollut lupaavaa. Vaistosiko
Taisto piilevän potentiaalin ja tuli siksi luokseni?
Junan kuulutetaan saapuvan pian asemalle, ja me siirrymme
rakennuksen seinustalta lähemmäksi kiskoja. Laiturilla näyttäisi olevan jo yhtä
vaille kaikki. VR Limited tulee, veliseni. Ei kannata myöhästyä, sillä Suomessa
liikkuvan vaunun kyytiin on hankalampi hypätä.
– Kuinka pahasti sä lopulta teloit ne ruotsalaiset? palaan
aikaisempaan aiheeseen.
– Ei ne oikeastaan olleet ruotsalaisia vaan yksiä toisia,
Taisto huomauttaa aluksi. – Onneksi niitä sellaisia ei ole hirveästi täällä
päin.
On parempi, etten sano tähän väliin mitään.
– Mähän itse asiassa heitin ne pojat suihkuun, hän jatkaa
naurahtaen. – Siinä oli katsos suihkulähde ihan vieressä.
Liityn nauruun hämmästellessäni moista urotekoa. Haluan
kuulla lisää Taiston myyttisistä seikkailuista, joten kysäisen kuinka usein hän
ylipäänsä tappelee.
– Silloin tällöin, mutta itse en koskaan haasta riitaa.
Ikinä ei saa itse aloittaa, mutta puolensa täytyy osata pitää, hän avaa
elämänfilosofiaansa. – Mun valttina on, että osaan liikkua tosi nopeasti ja jos
mut kaadetaan, nousen heti ylös.
Epäilen hieman Taiston ketteryyttä hänen ruumiinrakenteensa
perusteella. Sitä en voi kuitenkaan kieltää, etteikö väkivalta näkyisi miehen
kasvoilta, joiden epäsymmetriaan kiinnitän kunnolla huomiota vasta nyt.
Esimerkiksi hänen toinen silmäluomensa on selkeästi painuksissa. Vasen silmä on
korkeintaan puoliksi auki oikean ollessa kokonaan, minkä aluksi luulin johtuvan
vain humalasta. Taisto pyyhkii nenäänsä, ja silloin katseeni osuu sormukseen
hänen vasemmassa nimettömässään. En voi uskoa, että tälläkin sankarilla on
joku, jonka luokse palata. Tosin olisihan se pitänyt arvata – ei kukaan
poikamies ole noin hyvin syöneen näköinen. Edes Taisto ei kärsi
elämäntarkoituksellisesta nälästä. En enää tiedä, mitä pitäisi ajatella ja
vatsanikin murisee, joten jään vain kuuntelemaan mestarin luennointia.
– Kuka vain voi tulla uhittelemaan, mä en pelkää, hän
mahtailee. – Toisaalta monista niistä olen saanut myöhemmin hyviä kavereita.
– Ai, sellaisista tyypeistä, joita vastaan sä olet ensin
tapellut? kysyn epäuskoisesti.
– Joo, ne ovat tulleet pyytämään anteeksi, ja sitten on
lyöty kättä päälle. Aina pitää pyytää anteeksi. Ja, hei… Taisto keskeyttää yhtäkkiä
ja lähtee suunnistamaan kohti laiturilla seisoskelevaa parikymppistä punapäätä.
Poistun vastakkaiseen suuntaan kuin Liepeen Bukowski ja mietin hänen sanojaan.
Kuulen vielä selkäni takaa:
– Mihinkäs se tämä tyttönen on menossa? kun juna jo pysähtyy
asemalle. Kyytiin päästyäni soitan veljelleni. Hän on noussut junaan toisesta
päästä ja kutsuu minut liittymään seuraansa ravintolavaunuun, missä hän on jo
aloittelemassa isänpäivän viettoa. Kiitän kutsusta ja sanon, että minulla on
hänelle kerrottavaa.