Hisseistä

Hissi on kulkuvälineistä kummallisin. Vertikaalinen suunta – ylös alas. Kulkija astuu sisään ulos. Kotiin pois.

Mutta mikä on hissin lopullinen määränpää?

Lapsuuteni hissi oli sinapinkeltainen muisto kahdeksankymmentä luvulta. Pinttynyt tupakanlemu, katupölyn metallinen haju, edellisen kulkijan pyykkien tuoksu. Taistelimme veljen kanssa, kumpi saisi painaa napista, johon syttyi punainen valo. Tutkin hissin seinällä olevia lukuja lapsen loputtomalla uteliaisuudella. Äiti, mitä tossa lukee? Äiti luki luvut meille ääneen: vuosi 1983, seuraava tarkistus 1998, sallittu henkilömäärä 4, 245 kilogrammaa.

Kerran meitä oli hississä viisi. Huolestuin: rikoimmeko jotain lakia? Tai entäpä jos hissi ei kestä painoamme, vaan syöksyy kuiluun, pimeään rotkoon?

Joskus niin kävikin. Painajaisunissani.

Eräs asia on aina erityisesti kummastuttanut minua. Miksi hisseissä on peili? Jotta on jotain tekemistä hissimatkalla itseään peilatessa? Jotta voi tarkistaa tuulen tuivertamat hiukset ojennukseen ennen kuin soittaa ystävän ovikelloa? Jotta aamuyön kotimatkalla ei voi välttää kohtaamasta omaa kuvaansa, tuhraantunutta ripsiväriä, lasittunutta vierasta katsetta...?

Tänään katsoessani hissin peiliin en muista, miltä eiliset kasvoni näyttivät.

Nykyään asun kerrostalossa, jossa hissi on seinänaapurini. Kun olen kotona kuulen, kuinka joku avaa rappukäytävässä hissin oven ja paukauttaa sen kiinni. Rämähdys, kun hissi osuu kerrokseen. Takaisin alas suunnatessaan hissi ujeltaa yksinäisesti. Jatkaa päättymätöntä matkaansa.

– Anna Pulkkinen