perjantai 28. marraskuuta 2014

SUOMALAINEN TAISTO


Jarmo Nisu

Astelen pääovesta matkakeskuksen hämärään aulaan. Olen lähdössä junalla vanhempieni luokse isänpäivän viettoon. Ennen matkaa minun on vielä tarkoitus tavata asemalla veljeni kanssa, joten yritän etsiä häntä katseellani väkijoukosta. Pian tunnistan silmälasipäisen nuoren miehen istumasta aulan toiselta laidalta ja suuntaan askeleeni häntä kohti. Lähestyessäni pistän merkille, että tyttöystävä on näköjään ostanut hänelle taas uuden takin – tällä kertaa villakankaisen. Edellinen on taitanut käydä liian pieneksi, vai mitä? Vasta noin kymmenen metrin päässä istujasta huomaan, että olen erehtynyt henkilöstä. Lasken alas puolittaiseen tervehdykseen nostamani käden ja käännyn nolosti ympäri keskellä lattiaa. Silloin muistan, ettei veljelläni edes ole laseja. Saatan ehkä itse tarvita sellaiset.

          Seuraavaksi käyn kaksinkamppailuun lippuautomaatin käyttöliittymän kanssa löytääkseni oikean matkan. Pääsen perille käytettävyyssuunnittelijan mielenliikkeistä vasta kun ymmärrän hänen olevan fiktiivinen henkilö. Sotasaalis taskussani haen kioskilta kahvin ja alan etsiä vapaata pöytää lasisen ulkoseinän viereisestä rykelmästä. Lähestulkoon kaikki on jo varattu. Ihmiset ovat levittäytyneet luonnollisesti jokainen omiin pöytiinsä. Reunassa, hissitornin luona parrakas puliukko huojuu tuolillaan ja ynisee paksu pipo silmillään. Toisella laidalla siististi pukeutunut liikemies on syventynyt kirjaan, jonka kannessa harmaaviiksinen herra hymyilee omahyväisesti. Keskimmäisessä pöydässä pari teiniä ahmii kerrosaterioita ja vilkuilee välillä puliukkoa. Käyn omalle paikalleni ikkunan lähelle ja katson kelloa puhelimesta. Miksi helvetissä lähden aina niin aikaisin joka paikkaan? Taas joudun odottamaan vaikka kuinka kauan. Osaisinpa saapua kaikkialle tyylikkäästi juuri oikeaan aikaan. Veljellä vaikuttaisi olevan tämäkin taito paremmin hallussa.

          Aikaa tappaakseni hörpin kahvia ja selailen pöydällä lojuvaa ilmaisjakelulehteä. Sen aiheet tuntuvat käsittelevän lähinnä asuinkaupunkini ylivertaista vetovoimaisuutta. Lehdessä kehutaan kuvien kera, kuinka ensi talvena pimeydessä vaeltavia kaupunkilaisia tullaan taas ilahduttamaan värilampuilla, joilla valaistaan siltojen pohjia ja muita olennaisia paikkoja. Seuraavassa artikkelissa tiedetään puolestaan kertoa, että uusien opetusmenetelmien kehityksen kärjessä jatkaa edelleen yliopiston ikioma normaalikoulu. Käsittääkseni sen nimi tulee siitä, että se on kaupungin ainoa koulu, jonka opetus ei tapahdu väistötiloiksi rakennetuissa parakeissa.

          Teineistä lihavampi on ehtinyt hotkia jo kaiken ja virnuilee nyt valkopartaisen juopon suuntaan. Hän kertoo toiselle, kuinka yhtenä lapsuuden jouluna pukki oli ollut ihan hirveässä humalassa ja lähennellyt äitiä. Tarina on niin mahdottoman hauska, että kuunteleva tyttö meinaa tukehtua hampurilaiseensa. Samaan aikaan laiturilla valtavia matkalaukkuja vetävä perheenäiti saapuu kahden lapsensa kanssa läheiselle ovelle, jonka voi avata kuitenkin vain sisältä käsin. Nainen nykii ovea hetken ja luo sitten kysyvän katseen sisällä olijoihin. Itse ainakin olen niin kaukana, etten viitsi lähteä avuksi – eikä viitsi näköjään kukaan muukaan. Nainen ennättää kääntyä jo pois, kun lukemassa ollut pukumies alkaa nousta tuoliltaan ylös. Perheenäiti huomaa tämän, mutta on ottanut jo ratkaisevat askeleet, eikä aio kääntyä enää takaisin. Hän vielä mennessään mulkaisee jääkylmästi jo pystyyn ehtinyttä miestä, joka vastaa katseeseen hämmentyneenä, ennen kuin lysähtää taas kirjansa ääreen.

          Aika ajoin tarkkailen aulassa käyvää väen läpivetoa. Veljeäni ei näy vieläkään. Itse asiassa emme muutenkaan näe toisiamme enää kovin usein, mille on olemassa tietyt syynsä. Myös junan olisi pitänyt jo kohta tulla, mutta sen kuulutetaan olevan vartin myöhässä. Silloin puliukko puhkeaa kovaääniseen lauluun ja teinipari vielä sitäkin kovempaan nauruun. Ryystän kahvini loppuun ja marssin ulos.

          Hengittelen viileää syysilmaa omassa rauhassani radan puoleisen liukuoven lähellä. Kohta reppuselkäinen nuorukainen laahustaa ohitseni päässään mustat aurinkolasit, joiden tarpeellisuutta marraskuisena iltana pidän hieman kyseenalaisena. Niiden tarkoitus valkenee pian, kun poika kääntyykin takaisin ja tulee kysymään minulta:

          – Kiinnostasko sua ostaa matkalla pössyä?

          Vaihdamme muutaman sanan, ja kaupparatsu jatkaa matkaansa tehden samalla tilaa illan pääesiintyjälle. Laiturille nimittäin lampsii rähjäinen, noin kuusikymppinen ukko, joka heti minut nähtyään suuntaa huojuen luokseni. Miehellä on mittavuudeltaan mainitsemisen arvoinen vatsakumpu ja hän tuntuu olevan ilmeestä päätellen kovalla juttutuulella.

          – Meneekös tää juna Lievestuoreelle? kuuluu kysymys, enkä pääse enää karkuun. Sen sijaan vahvistan miehelle Liepeen tosiaan lukeutuvan seuraavan junan pysähtymispaikkoihin.

          – Hyvä juttu. Oletkos sä muuten menossa sinne? hän utelee. Totean jatkavani sieltä vielä seuraavalle asemalle.

          – Selvä, vai että kateellisten kylälle, mies murjaisee. – Tuota noin, on käynyt sellainen juttu, että mä olen kuules hukannut mun lipun. Eikä mulla taida olla käteistäkään.

          – Aijaa, miten se nyt sillä lailla? kysyn ja oikeastaan jo arvaan, että lippua tässä on tultu tietysti pummaamaan. Pysyn vielä varuillani, sillä toisaalta tyyppi saattaa olla vain lompakkoni perässä.

          – Kun en oikein tiedä, hän vastaa. – Pystyisitköhän sä auttamaan mua?

          Ei se ole nyt pystymisestäni kiinni. Rehelliset aikeensa osoittaakseen mies kaivaa esiin oman rahapussinsa ja alkaa käydä läpi sen paperia pursuavia taskuja.

          – Se on varmaan täällä. Jos voisit vähän auttaa, mä totta kai annan sulle sitten mun yhteystiedot, hän alkaa suostutella vaivihkaisesti. Siitä taskusta löytyy vain nippu vanhoja kuitteja.

          – Laitoin sen ehkä sittenkin tänne, mies sanoo taskua vaihtaen. – Lähetän rahat sulle vaikka kirjepostissa, että ne tulee varmasti perille, hän vakuuttelee, eikä roskalle näy tai kuulu loppua. Miehen käteen osuu kauppalappu tai muu ruutupaperille rustattu lista. Yritän varovasti tiedustella, jos lippu olisi kuitenkin jossain muualla:

          – Oletko varma, että laitoit sen lompakkoon?

          – Olen ihan satavarma! ukko tuhahtaa loukkaantuneena. – Älä huoli, mä maksan kyllä. Kun katselen ohi kävelevän pariskunnan perään, mies jatkaa arkeologisia tutkimuksia ja valottaa siinä ohessa epäonnisen alkuiltansa tähänastista historiaa:

          – Tuossa tunti sitten kävin lunastamassa lipun, mutta kun tulin takaisin tuolta noin, sitä ei näykään enää missään. Menin hakemaan uutta, mutta ne sanoivat mulle, että “tehän ostitte sellaisen jo”. Tällaista sitä sattuu, kun on reissun päällä, mies hekottelee ja paljastaa sen jälkeen kuiskaten:

         – Tuli katsos otettua tuossa hieman viinaa.

          Yritän esittää yllättynyttä. Suoraan sanottuna miehen äskeinen kertomuskin oli selvempi kuin hän itse. En ole kiinnostunut kuulemaan enää yhtään enempää, vaan haluan tilanteen päättyvän mahdollisimman pian.

          – Saahan niitä lippuja automaateista, totean miehelle.

          – Niistä mä en ymmärrä yhtikäs mitään, hän puuskahtaa. 

          Saatan sittenkin olla tekemisissä ihan järkevän ihmisen kanssa. Ehkä minun pitäisi vain suostua ostamaan se lippu, että tulisi tähän se loppu. Mies ennättää hihkaista kuitenkin ensin:

          – Löytyi täältä lompakosta vitonen, tällähän mä jo selviän! Viisi euroa ei taida vielä riittää, mutta se ei ole minun ongelmani, joten pidän suuni kiinni. Onneksi tuokion kuluttua myös itse junalippu nousee lopulta lompakon syvyyksistä, tietenkin tiukaksi rullaksi pyöritettynä.

          – Katsopas onko tämä se, kun mulla ei ole laseja mukana, lievestuorelainen ojentaa lippua tutkittavakseni.

          – Kyllähän se siltä näyttää ja on peräti oikeaan junaan, vastaan huojentuneena. Luulen jo pääseväni äijästä eroon, mutta pulska mies ei ole saanut esittää vielä viimeistä lauluaan:

          – Hieno homma. Tiedätkös muuten mitä mä sanoisin, jos tuohon tulisi nyt kymmenkunta heppua meille uhittelemaan?

          – En kyllä osaa sanoa…

          Ei helvetti.

          – Haluutteks te elää? mies vastaa matalalla äänellä.

          Tahdon purskahtaa nauruun, mutten uskalla. Yllättyneeltä näyttäminen onnistuu sentään tällä kertaa ilman esittämistä. Katson miestä sanattomana, ja hän selittää:

          – Mä osaan nimittäin aika hyvin pitää puoleni.

          – Miten sä muka voisit pärjätä niin montaa vastaan? ihmettelen pystyessäni taas puhumaan.

          – Mulla on karatessa musta vyö – tai siis melkein musta – enkä mä pelkää mitään, en edes kuolemaa. Jos tapellaan, mulle on ihan sama että kuollaanko, mies uhoaa. – Kerrankin Tukholmassa kävi viisi kaveria yhtä aikaa päälle, eivätkä ne mahtaneet mulle mitään.

          Juttukaverini vaikuttaa kieltämättä todelliselta soturilta, mutta äsken oli vielä puhe useammasta vastustajasta kuin viidestä. Olenko saanut osakseni jo niin vakaan luottamuksen, että ukko odottaa minun hoitelevan loput? Pakko myöntää, että en ole enää yhtään pahoillani keskustelun löytämistä uusista raiteista. Onpahan ainakin jotain, mistä puhua veljeni kanssa junassa.

          – Minkä takia ne sitten hyökkäsivät sun kimppuun siellä Ruotsissa? tiedustelen taistelutoveriltani.

          – Asuin pitkän aikaa Tukholmassa, eivätkä ne siellä koskaan oikein katsoneet hyvällä tällaista suomalaista Taistoa, hän vastaa synkkänä.

          Mies paljastuu samannimiseksi kuin isäni. Mielestäni heillä ei ole kuitenkaan sen lisäksi juuri muuta yhteistä. Tämän Taiston ansioksi on silti sanottava, että näen jollain tavoin oman tulevaisuuteni enemmän hänessä kuin isässäni. Kuvittelen ajelehtivani kolmenkymmenen vuoden päästä samalla tavalla ilman ankkuria. Orientoitumiseni alalle on ainakin ollut lupaavaa. Vaistosiko Taisto piilevän potentiaalin ja tuli siksi luokseni?

          Junan kuulutetaan saapuvan pian asemalle, ja me siirrymme rakennuksen seinustalta lähemmäksi kiskoja. Laiturilla näyttäisi olevan jo yhtä vaille kaikki. VR Limited tulee, veliseni. Ei kannata myöhästyä, sillä Suomessa liikkuvan vaunun kyytiin on hankalampi hypätä.

          – Kuinka pahasti sä lopulta teloit ne ruotsalaiset? palaan aikaisempaan aiheeseen.

          – Ei ne oikeastaan olleet ruotsalaisia vaan yksiä toisia, Taisto huomauttaa aluksi. – Onneksi niitä sellaisia ei ole hirveästi täällä päin.

          On parempi, etten sano tähän väliin mitään.

          – Mähän itse asiassa heitin ne pojat suihkuun, hän jatkaa naurahtaen. – Siinä oli katsos suihkulähde ihan vieressä.

          Liityn nauruun hämmästellessäni moista urotekoa. Haluan kuulla lisää Taiston myyttisistä seikkailuista, joten kysäisen kuinka usein hän ylipäänsä tappelee.

          – Silloin tällöin, mutta itse en koskaan haasta riitaa. Ikinä ei saa itse aloittaa, mutta puolensa täytyy osata pitää, hän avaa elämänfilosofiaansa. – Mun valttina on, että osaan liikkua tosi nopeasti ja jos mut kaadetaan, nousen heti ylös.

          Epäilen hieman Taiston ketteryyttä hänen ruumiinrakenteensa perusteella. Sitä en voi kuitenkaan kieltää, etteikö väkivalta näkyisi miehen kasvoilta, joiden epäsymmetriaan kiinnitän kunnolla huomiota vasta nyt. Esimerkiksi hänen toinen silmäluomensa on selkeästi painuksissa. Vasen silmä on korkeintaan puoliksi auki oikean ollessa kokonaan, minkä aluksi luulin johtuvan vain humalasta. Taisto pyyhkii nenäänsä, ja silloin katseeni osuu sormukseen hänen vasemmassa nimettömässään. En voi uskoa, että tälläkin sankarilla on joku, jonka luokse palata. Tosin olisihan se pitänyt arvata – ei kukaan poikamies ole noin hyvin syöneen näköinen. Edes Taisto ei kärsi elämäntarkoituksellisesta nälästä. En enää tiedä, mitä pitäisi ajatella ja vatsanikin murisee, joten jään vain kuuntelemaan mestarin luennointia.

          – Kuka vain voi tulla uhittelemaan, mä en pelkää, hän mahtailee. – Toisaalta monista niistä olen saanut myöhemmin hyviä kavereita.

          – Ai, sellaisista tyypeistä, joita vastaan sä olet ensin tapellut? kysyn epäuskoisesti.

          – Joo, ne ovat tulleet pyytämään anteeksi, ja sitten on lyöty kättä päälle. Aina pitää pyytää anteeksi. Ja, hei… Taisto keskeyttää yhtäkkiä ja lähtee suunnistamaan kohti laiturilla seisoskelevaa parikymppistä punapäätä. Poistun vastakkaiseen suuntaan kuin Liepeen Bukowski ja mietin hänen sanojaan. Kuulen vielä selkäni takaa:

          – Mihinkäs se tämä tyttönen on menossa? kun juna jo pysähtyy asemalle. Kyytiin päästyäni soitan veljelleni. Hän on noussut junaan toisesta päästä ja kutsuu minut liittymään seuraansa ravintolavaunuun, missä hän on jo aloittelemassa isänpäivän viettoa. Kiitän kutsusta ja sanon, että minulla on hänelle kerrottavaa.

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti